Kokonaiseksi tuleminen. Itsevarmuus. Hyväksyminen. Rakkaus. Nuo seikat ovat vieneet minua eteenpäin. Ja niin pitkälle olen päässyt, että ihmetyttää kuinka nopeasti. Uusi maailma seisoo edessäni ja odottaa siihen tutustumista. Mahdollisuudet ovat loputtomat. Asiat tulivat niin nopeasti, että ihmettelen. En tiedä tarkalleen kuinka reagoida. Paikallaan istuminen ja uuteen maailmaan tutustuminen tuntuu kuin loputtomalta kauniilta mereltä.
Olen ollut ohjaamassa mustavalkovalokuvausta. Samalla lukenut Coelhon Witch of Portobelloa. Hassua miten asiat nivoutuvat. Kirjassa puhutaan opettamisesta. Ohjaaja, opettaja ja oppilas voi ollakin kaikki samaan aikaan. Asiat oppii parhaiten opettamalla niistä. Ja onko oikeastaan opettajaa, vai onko se sittenkin niin, että on vain ohjaaja. Kuten Coelho sanoo, opettaja voi näyttää symbolin, mutta ei ole se symboli.
Opettamiseen (tai ohjaamiseen) kuului mm. neulanreikäkamera ja pinnakkaiset. En ollut tehnyt kumpaakaan aiemmin. Kurssia varten sitten selvitin kuinka ne tehdään ja näytin kurssilaisille prosessin. Opin itse. Toisaalta kun neuvoin kuinka jokin asia tehdään, ja sen jälkeen katsoin kun opetettava sen teki, näin itse kuinka asia tehdään. Sitten asian on tehnyt itse ja nänyt kun joku toinen tekee sen. Ja kun tämä toistuu useaan otteeseen, asian todella vasta sisäistää. Se on niin kuin tentti. Lukee paljon asioista valmistuakseen kokeeseen, mutta ei varsinaisesti vielä hahmota kokonaisuutta. Sitten tentissä vastaa kysymyksiin ja toistaa kirjoista luetun tiedon oman ymmärtämyksensä kautta. Silloin asian voi sisäistää ja oppia.
Tärkeää, että ohjaus ei ole omien näkemysten pakkosyöttöä. Eri asia, jos vaikka opiskellaan alastonmallin perinteistä piirtämistä tai värioppia tai matematiikan kaavaa. Silloin opettaja on opettaja, joka pakottaa tekemään asian samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Tai ainakin siten, että lopputulos on kaikilla mahdollisimman oikea, ja siten myös samanlainen. Monta kertaa huomaa, että joku neuvoo tekemään asian kuten hän sen tekisi. Sitä tekee itsekin. “Minä tekisin sen näin”. Hyvä muistaa tuo “Minä”. Muuten se olisi: “Tee tämä näin(, kuten minäkin sen tekisin)”. Luova tekeminen lähtee tekijästä, ei opettajasta. Jos ohjattava on epävarma, kuten me kaikki joskus olemme tutustuessamme uuteen asiaan, on helppo turvautua opettajan neuvoon. Mutta opettajan ei pitäisi antaa turvautua itseensä tai neuvoonsa, vaan rohkaista tekemään omat ratkaisut omaan työhönsä. Voi esittää ratkaisun, mutta täytyy muistuttaa, että se on vain yksi mahdollisuus.
Rajanveto on joskus vaikeaa. Milloin ohjaa tekijää omaan suuntaansa, milloin ohjaa omaan suuntaansa. Milloin opetettavan työ alkaa näyttää opettajan työltä. Kyllä sen huomaa. Tasa-arvo on tärkeää. Vaikka on tehnyt opettamansa asian tuhat kertaa, ja on varmuus sen tekemiseen, on tärkeää saada ohjattava ymmärtämään, että sillä ei ole merkitystä kuinka monta kertaa sen on tehnyt. Itseluottamus tai uskallus kokeilla riittää. Elämässä kaikessa oikeastaan on näin. Ja tässä näkyy taas, kuinka opettaja on oppilas. Luova tekeminen on subjektiivista. Kun näkee oppilaan tekevän asian omalla tavallaan, saattaa yllättäen saadakin täysin uuden näkökulman asiaan. Ainakin minulle on käynyt näin useasti.
On todella riskastuttavaa nähdä kuinka kaikki tekevät asiat omalla tavallaan. Silloin ymmärtää senkin, että itse on ainoastaan valinnut tietyn tavan tehdä. Ja, että oman tavan voi muuttaa. Oman elämän voi muuttaa. Intentio, toiveet ja harkitut siirrot ovat keinoja vaikuttaa omaan elämään. Aina on usea tie, joista valita. Harvoin vain tiedostaaa, kuinka monta polkua hylkää valitessaan yhden. Niitä on miljoonia.
Rakkaani,
Tämä loputon kirkkaus saa minut pois tolaltani. Muistathan, että tämä oli juuri se, mitä minä toivoin. Joka päivä auringonvalo kyllästää tämän maailman tasaisella loisteellaan ja vaikka saan istua kaiket päivät puistossa ja katsella ihmisiä, tunnen oloni sisäisesti tyhjäksi. Joka päivä valo leikkaa rakennusten, puiden ja ihmisten varjot maahan kuin täydelliset kopiot noista asioista. Ja vaikka kuinka näyttää, että varjoisat kohdat ja kadut voisivat antaa tilaisuuden upottautua rauhoittavaan hämäryyteen, on koko ajan näköyhteys valoisiin ihmisiin, jotka levittävät tuota typerää hymyään, saatuaan kokea valon virkistävän voiman. Mutta minut se tekee tyhjäksi. Se imee kaiket voimani, sillä en voi hetkeksikään tuudittautua alitajuntani rauhoittavaan varjomaailmaan. Vaikka laitan silmäni kiinni tai peitän kasvoni käsilläni, tuo loputon valotulva saapuu luomieni läpi verkkokalvoilleni. Näen punaisia ja oransseja kuvioita verisuonistani.
Tämä on mahdoton tapa olla. Täällä ei voi elää. Täällä kaikki on staattista ja pysyy paikoillaan. Hetkestä toiseen Aurinko ruokkii soluni ja tekee minusta energisen. Saan niin paljon voimia, että se korvaa uneni tarpeen. Kaipaan niin kovasti rauhallisiin harmaisiin hetkiin, joita alitajuntani tuottaa pimeässä. Kaipaan Kuuta, jonka mystinen voima vetää minua ylöspäin ja näyttää syvempiä totuuksia mieleni haudoista. Täällä Aurinko naulitsee minut jaloistani maahan ja varjoni seuraa minua kaikkialle. Se ei ole todellinen varjoni, ainoastaan se osa ulottuvuudesta, jonka vartaloni peittää. Tässä paikassa kaikkien ihmisten kasvot kylpevät valossa ja he näyttävät typerän onnellisilta. Heihin ei saa minkäänlaista todellista kontaktia. Heillä on ainoastaan yhdensuuntaisia näkemyksiä asioista ja he ovat kaikki samanlaisia. Järki on ainoa mitä he ymmärtävät. Kaipaan sitä järjettömyyttä, jonka pimeät ajanjaksot aikoinaan tuottivat alitajuntaani.
Sinä tiedät, että minä itse halusin tänne. Olin pettynyt siihen maailmaan, johon sinä päätit jäädä. Kaipasin värejä ja lämmintä kulotusta kasvoillani. Halusin elää joka solullani. Mutta täällä en tunne sieluani, toisin kuin siellä. Siellä pimeys verhosi ruumiin ja näkymättömistä asioista tuli näkyviä. Siellä näin tuhansia unia ja löysin jatkuvasti uusia maailmoja itsestäni. Miten nyt muistelenkaan sitä haikeasti. Kaipaan pukeutua paksuihin vaatteisiin ja puhaltaa lämmintä ilmaa kylmissä hytiseville sormilleni. Nyt tämä valo on saanut minut sokeaksi. Valo tekee kaikesta suurta ja voimakasta. Mutta ajan myötä siihen tottuu, ja suuri ja voimakas ei tunnukaan enää erilaiselta, vaan se peittää kaikki pienet asiat ja estää näkemästä sisällensä.
Pimeässä kaikki on toisin. Vaikka siellä joutuu viettämään aikansa yksin, näkemättä seuruettaan, voi jatkuvasti aistia henget ympärillään. Tiedän, että sinä tälläkin hetkellä saat nauttia hämärtyvistä illoista ja pimeä yö saattelee sinut rauhallisiin helmoihinsa. Kadehdin sinua, sillä voit kuvitella olevasi seurassa. Täällä on mahdotonta kuvitella olevansa yksin, sillä ihmisten valo ja heidän varjonsa ovat jatkuvasti liikkeessä ja läsnä. Kuvittelen ajoittain itseni seuraasi, istumaan viereesi ja tarkkailemaan pieniä liikkeitä mielessäni.
Toivon tämän valon lakkaavan ja ihmisten katoavan ympäriltäni, sillä pian vaihtoehtoni olla tässä maailmassa käyvät vähiin ja joudun valitsemaan asioita, joita saatan tulla katumaan. Ilman tasapainoa, valitsisin ennemmin pimeän epätodellisuuden kuin tämän valon kyllästämän aistien maailman, sillä pimeys kutsuu luokseen sellaisia ajatuksia, jotka eivät ole fyysisestä todellisuudesta. Ihmisen täytyy kyetä poistumaan, sillä muutoin edessä on umpikuja, jonka läpi minulla ei ole voimia murtautua.
Muistoasi kunnioittaen,
Valosi lapsi
Here’s a video that me and Julia Jaatinen made for the “Luova Tampere – My Tampere” -competition. The idea was to make a presentation of Tampere. This is called “My Tampere – My Beat”. At YouTube.
Olen pohjustanut kolme isoa pohjaa. 255×146-kokoa. Kun saa rimat kohdalleen ja kulmapalatkin naulattua, voi nukkua yön yli ja aamulla jatkaa. Hakea kangasta ja nitoa se paikoilleen. Pingoittaa niin hyvin kuin voi. Sitten kun kaikki kolme on kankaineen seinää vasten istahdan alas ja katselen niitä. Mikä luovuuden kohde. Sekoitan notkean liima-vesi-liemen ja laitan sen pensselillä kankaille. Ja taas odotan. Sitten valkoista: gessoa ja vettä. Valkeus pienentää pohjia. Kun alkaa värittämään, teokset suurenevat. Sopivan kokoisiksi egolleni. Mutta kun ne ovat valmiita, on egoni pieni ja menen nukkumaan. Aamulla olen jo unohtanut. Kohtaan työt uudestaan ja ilahdun. Ne ovat valmiit ja kauniit.
Otan kupin vihreää teetä ja odottelen syksyn keltaisia lehtiä ja matkaani Helsinkiin.
“Faces by coincidence”, sizes: 210×140cm.
I’ve been working on this manuscript for about four weeks. Writing a version, printing it out and correcting things, writing, printing, writing etc. with the computer. So I had to do something big and strong without computer. In oppose to small typing and softly pressing the keyboard. So I took big peaces of paper that I had recovered from a trashbin in our school. I made some abstract figures with ink and water. Then I glued some clean paper to make clear spots and to have the 3d-collage-effect.
Few days later I found these old photographs that I had bought from a flea-market some months before. Using them as models I started with charcoal and went on with chalk. After a package of charcoal and one and a half package of chalk I was finished. The muscels of my fingers got so weak that it was really difficult for me to write for a day. These pieces of work were good excercise. This is the style of working that I would like to learn to use with the oil colors.
These are Self-Portraits from a series of 10. I made the serigraphy proofs in late Spring. I wanted to try using gollage-technique with the silk-print. The outcome wasn’t quite what I expected. At first it was a bit of a shock. But as it tends to happen, later I was really satisfied with the effect. The collage-figures became like shadows, profiles of the people. I also have this thing about Finnish art. It usually looks Finnish. But at least the work in the middle has colors that you rarely see in Finland. Also the shapes came out interesting. There are block-like forms in the middle of some kind of a flow. I like these. The works have also an interesting way of looking a bit like they would have been made entirely with computer.
Tarvitsemani välineet matkalla: linnunpönttö, valotusmittari, vihreä tee, maito, hunaja, muistikirja, saksalainen aikakauslehti. Saksa on loistava maa. Toisin kuin Seppo Räty ajatteli. Monta rullaa filmiä odottaa kehitystä. Kuvasin kameralla pimeässä, niin kuin videokameralla. Väärinkäytin kameraa ja yritin löytää uusia ajatuksia kuvasta. Kenties lopputyömateriaalia. Kirjoitin paljon runoja. Pitäisi kirjoittaa puhtaaksi, mutta olen ollut kiireinen uuden sarjakuvani kanssa. Maanantaina lähetän sen kustantajalle. Jospa vaikka tykkäisivät. Josseivet, kyllä joku tykkää.
Viimeinen vuosi koulussa alkaa. Olen jo 100% valmis ottamaan todistuksen käteen ja alkamaan oman tuotannon. Aion käyttää viimeisen vuoden koulussa tehokkaasti. Tutkin valokuvan uudenlaista käyttämistä. Teen surrealistisen videon vähän isommalla työryhmällä. Käsikirjoitus on laukussa etenemässä. Maalaan suuria ekspressiivisiä teoksia. Ja sitten on ajatuksissa vielä yksi veistos teräksestä. Nyt sarjakuva on hyvässä pisteessä ja siirryn eteenpäinn, ilmeisesti aloitan käsiksestä. Seuraan vaistoa. Mutta kuitenkin. Tulee kiireinen vuosi, sillä opetan myös vuoltsulla ja helmikuun näyttelykin kaipaa vielä jonkin serigrafia-sarjan. Olen onnellinen ja levännyt. Nyt kun ymmärsin, että todellakin tarvitsen 10 tunnin yöunet. Ei se ole laiskuutta. Se vaan on. Jos ei nuku tarpeeksi, ei pysty olemaan tehokas päivällä.
Saksassa kelluimme Tonavaa pitkin pienillä kumiveneille. Se oli Dabade-tapahtuma, jossa oli paljon lauttoja yms., joilla kelluttiin. Toisia päin sai heittää vettä. Minä valokuvasin vanhalla kamerallani. Yleisöä oli joenreuna pullollaan. Ei varmana tule toista mahdollisuutta tuohon. Näytti vähän meno vaaralliselta kun känniset ihmiset heiluttivat lauttaansa. Kai niillä oli känniläisen tuuria.
Saksalaiset eivät huuhtele astioita tiskiaineesta. Saksalaiset häpeävät, jos ovat olleet edellisen päivän humalassa. Saksalaiset harrastavat small-talkia. Saksalaiset ovat mukavia ja ystävällisiä. Saksalaiset hokevat genau. Ja jos jokin fraasi kannattaa opetella matkustamisen varalle, se on että “I’m art student from Finland”. Toimii aika monessa paikassa maailmalla.
Haluaisin kirjoittaa runoni puhtaaksi. Eräästä aiheesta kehittyi nerokkas. Siitä tuli kolmiosainen runonmuotoinen tarina. Muut eivät ymmärtäneet ideaani. Mutta kenties se aukeaa kokonaan itsellenikin, vasta kun kirjoitan sen puhtaaksi. “Donau poet” lukee kirjani kannessa. Tällä hetkellä olen erittäin onnellinen kaikesta. Elämä etenee ja asiat etenevät ja työt etenevät. Ja sitä vasta odotankin, että pääsen valmistumaan koulusta. On tässä ylioppilastodistuksen jälkeen jo kymmenisen vuotta opiskeltukin. Ilman lopputodistusta. Odotan innolla, mitä viimeinen vuosi koulussa tuo tullessaan. Toivottavasti kokemuksia ja ihmisiä
Ihminen muuttuu. Ajatukset muuttuvat. Muistot jäävät. Rakkaat muistot. Siksi elämme. Siksi olemme. Jotta muistaisimme.
Kävinpä tuossa Maya-astrologia-illassa kahviravintola Hymyilevässä Saturnuksessa. Mielenkiintoisia juttuja ja hassua miten osuvat kohdalleen, juuri niinkuin oma elämä menee ja on mennyt. Aika paljon on tullut opittua ja suunta on oikea. Hauskaa, että mayat ovat antaneet jo tuhansia vuosia sitten pohjan uralleni. Kohtalonperheeni on Kin 103. Käykää katsomassa omanne! Ja voin suositella Kahviravintola Hymyilevää Saturnusta kaikille. Sieltä saa kokemukseni mukaan Suomen parasta kahvia. Ja myös teevalikoima on harvinaisen kattava. Pöytiintarjoilu ja mukavat omistajat antavat viimeisen silauksen. Sijainti Pikilinnan talossa Tammelassa Tampereella.
Videoita syntyy kuin sieniä sateella. Jostain tulee loputon ideoiden virta. Sitten vaan kamera käteen ja kuvaamaan. Liikkuva kuva on hieno keino ilmaista. Minulle sopiva tapa käyttää tätä välinettä on huolettomuus. Kenties jopa huolimattomuus. Suurimman osan jutuista teen hetken mielijohteesta ja en jaksa kiinnittää niinkään huomiota pikkuseikkoihin. Surrealismi on vallannut kuvamaailmani. Käsittelen käsikirjoittajan suhdetta tarinan kerrontaan ja pyrin paljastamaan kulissit elokuvan takana. Kuitenkin siten. että unenomainen maailma säilyy ja tunkeutuu yleisön tajuntaan. Kauhukuvat ja lempeät tarinat vuotavat katsojan mielen läpi, ahdistavat ja vapauttavat.
Vihdoin sain taas kiinni työnteosta. Välillä tuntuu olevan voimat poissa, mutta sitten kun pakottaa itsensä tekemään jotain, syntyy mielekkäitä olotiloja. Uusia seriduuneja syntyy vielä huomenna. Sitten vaihdan tekniikkaa. Seri riittää. Leikkaan pari videota, joita olen jostain syystä viimeaikoina tehnyt useammankin. Hyviä. Kuvaavat tunnetiloja. Sitten pidän vähän vapaata ja menen Julian kanssa kahville, jonka linkki on muuten tuossa oikealla. Kannattaa käydä sivuilla.
Ajoittain tunnen valoisia tiloja, kuten kuva sellaista yrittää esittää. Kevät valaisee maailman kauniisti. Jasmiinitee tuoksuu hyvältä ja käytän joka päivä eri kenkiä. Maali käsissä päivän työn jälkeen tuntuu hyvältä. Huomenna pidän tauon ja istun auringossa. Otan siitä energiaa joka solulleni.
Olen miettinyt ja ihmetellyt suhtautumistani serigrafiaan. Työt tulevat helposti ja toimivat sekä teknisessti että sisällöllisesti. Aiemmin pohdin, että olen laskenut rimaa. Mutta nyt tajusin olleeni tyhmä. Jos jokin asia syntyy luontevasti ja helposti, sehän on positiivista. Silloin luomisprosessi ei takkuile vaan teokseen tulee juuri se mitä siihen haluaa antaa. Tottakai sattumalla on osuutta asiaan. Mutta missäpä taidemuodossa ei olisi. Lisäksi nyt olen löytänyt uuden tavan lähestyä maalaamista. On helpompaa, jos ei tarvitse aloittaa tyhjältä pohjalta. Jos ensin teen kollaashia, sitten abstraktia, sitten seriä ja sitten vasta otan öljyvärit. Niin kerroksellisuus syntyy monipuolisesti ja toisaalta sattuman kautta serillä, mutta toisaalta harkiten öljyväreillä. Prosessi on sekä ulko- että sisäpuolinen.
Lisäksi haluan kommentoida valokuvan käyttöä maalaustaiteessa. Nykyään monet kopioivat kymppikuvista tai webistä löytämistään kuvista. Minä en kopioi, vaan laitan kuvan suoraan paperille. Kollaashina tai sitten seripainolla. Tämä on minulle hyvä alku, ja vie työskentelyäni eteenpäin. Lisäksi lopputulokset tyydyttävät vaativaa makuani. Olen löytänyt jotain omaani. Kiitos siitä grafiikalle.
I have given my homepage a completely new look. It’s somewhat simple and its purpose is to serve as my web-portfolio. I discarded the not-so-good works, but still tried to keep it diverse. There are works from the past four years, so signs of progression can be obtained. Anyway, I stand behind the works I present.
I also made a very visible link to this blog of mine. And I wish to make my statements during the progressions of art in here. But I wish that the readers understand that this blog is not so serious and some of the thoughts I have written about are provocative and sometimes emotionally charged. In lapanen I value free speech.
Also www.kirjalainen.com is going to change to jyrkikirjalainen.net. As it seems to be the common custom of naming the addresses of personal homepages nowadays.
There are always two directionos to choose from. And you have to choose. You can wait, meditate, but in the end you have to choose. Someone might say there are endless options, but I think that it can always be narrowed down to two before making the final decision.
So I chose to write about art, and developing as an artist. But it’s not always going forward. Sometimes progress is going backwards. And in the end, if you can face the world with a sincerity of a child, you are truly strong. Then you can feel the things happening around you and in you. Really feel, go through the emotions.
I try to be sincere. But sometimes you have to be an adult and sharpen up to deal with the world. You have to make heavy decisions. So to become harmonious, you have to be able to be both child and adult. If you can really be like a child, feel like a child, your feelings can be true and you can feel as a whole. Sometimes it’s just so great to really break your heart and go deep inside your emotions. It hurts, but as laughter is good for the heart, crying is good for the soul
For Starters
In this text I’d like to bring out new ideas about how to face the earth and society. Also to discuss about what are the reasonable terms to define art and to define if it is even worthwhile to determine such thing as art i.e. to define what is art and what is not art. As well as what is “good art” and what is “bad art”. I also would like to present some thoughts about individualism, originality and copying.
This essay is combination of stream of consciousness, memories and profound thoughts about the (art) world surrounding us.
Ideology and Indivisualism
First I would like to present a cartoon about individualism and do a little analysis based on it.
I met this picture while studying sociology in the university few years ago. The one thing I like about studying to be an artist, is that you have to base your ideology on your own thoughts. Of course you can study history of art and read articles etc., but when you are making art, there’s no-one else but you to rely on. At first this might feel like a burden. But it doesn’t, because it won’t hit you in the start. The mind develops towards individualism while doing art and all the time questioning your doings and motifs. So one way to think about it, is that the more you study yourself, the more you take responsibility of your own opinions and thereby grow your own ideology and individualism. I will conclude this subject after the Defining-chapter.
Defining
What is art
Why ask the question
Is there good art and bad art
Is there art and no-art
Is human art
Is life art
Can we define a feeling. No, we have to feel it to understand
Can we define art. No, we have to feel it i.e. do it, art
Can we define life. No, we have to live it
Can we define mind. Can we think what it is to think.
What’s left after emotions, mind and body. soul?
How to define soul.
Do I have a soul
Which have soul
Does art have a soul
can we feel art
art is a mean to extend soul
art is a mean to create a soul
soul is something we cannot describe
like feeling, we can only feel
analysing is not doing
not doing is to die
art analysis is to consider a suicide
when we go too far, we loose the meaning and the meaning is what… what is it.
art is in life
life creates art
nature is art
art is to repeat
entropy
continuing
all we do is copy
everything is done
but everything is new
there is no old
there are only new
when we look too much what others do, we forget what we are doing
why to copy
why to not copy
is anything unique
our body inherited, genes copied
emotions, language, copy, copy, copy
copy is good
we want to assimilate
we need secure
anonymity is personal
seclusion is originality
we are truly original when we are secluded and yet we do the same things by coincidence
world is a supermarket of ideas
ideas are free
ideas are all around us
media is making our minds collective
the shadow, subconscious is both collective and personal
are we personal
are we collective
similarity is richness
we are human
we are not truly individuals
we are same
we do same, we think same
it is good
so we copy
and we copy
even when we think of something new and unique, we already have a common purpose for it
we do not innovate, we discover
there is no good
there is no bad
there is only me
me is for everyone alone
so the individualism is an illusion
conceptualizing is simplifying
like categorizing
that is the way the mind works
everyone’s mind
everyone thinks
but no-one owns a tough
no-one owns anything
owning is illusion
own ideas are illusion
own art is illusion
we copy to fit in
we fit in because we copy
truly unique is found only when it becomes popular
same time something is found, it’s no more unique
there are no unique thoughts
so there is no unique
unique is an illusion
we live
we do not own a life
it’s a matter of consequences
causal conclusion
Living without definitions
This chapter could also be titled as “living with endless number of definitions”. So what I wanted to bring out in the Defining-chapter is that the only thing that blocks us from seeing things whole is the restrictions that we ourselves develop in our minds. I think that if we start by defining something like what is art, our order is wrong. I think that first we have to do something. Try something. It’s like a feeling. Anyone who has been in love can describe the feeling. But regardless of how much you gather information and stories about love, you won’t know what it is until you have been in love. So, to know what is art, instead of asking people what is art, we have to start doing, what we think is art.
I have drawn from when I was a child. But it took over twenty tears before I got to understand what could be art. And after realising more and more about art, my mind became more open. I consider art as a process. You cannot base your idea of art only by the result, finished work. To understand the outcome, in my opinion, you have to understand the beginning, the process and the conclusion. In order to do that you have to have done it yourself. You have to have started a piece of work, gone through the process and finished with the final touches. Then you can understand the result. And this continues. When you do art more and more, you develop. You go through different ideas about what is art, your technique gets more profound, your subjects get more profound. But as there is progression, there’s always regression. You get to some point, then you have go back. And next time you get further away. Same as with life generally.
Development is never a direct way. And when learning, the view broadens. When you see a piece of art, you can almost instantly say, in which phase of technique the artist is going through. But when someone is further than you, you can just wish that you were as learned someday. But while working with art, you get more and more unprejudiced, and you can see deeper in a piece of art. Although the technique might not be so advanced, the subjects can be more than what you have achieved in your career. This for an example. There are endless ways to see a piece of art. Some things you like, some things you don’t. But in the end, no-one has the right to decide what is art, what is not art, what is good art, what is bad art. It’s only a way to narrow the comprehension of the world. But it’s so sad that time to time everyone falls into this delusion. Myself included. But in the other hand, it’s always good to notice this aspect and deal with it. That’s progression.
