Maailma on tällainen: ______________________
eikö?

Ja elämä on tällaista: —————x—————

Sitä on molempiin suuntiin. Ja tuossa missä on x, mennään nyt. Takana historia ja edessä tuleva. Mutta eihän se ole niin. Eihän!

Se voisi olla näin: ——xxxxXXNYTXXxxxxx—–

Siinä on vähän historiaa ja tulevaa mukana nykyhetkessä.

Mutta ei se ehkä ole ihan niinkään.

Se voisi olla näin: ————————————-
Tai näin: xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Koko höskä yhdessä nipussa. Ei ole tätä hetkeä ilman mennyttä ja tulevaa ja kaikki ne on samaan aikaan. Kyse on vain siitä mihin keskittää ajatukset.

Tämä voisi olla:

/-------\
|       |
|       |
\-------/

Ymyrä eiku ympyrä. Tai spiraali:

/-----------jne
|  --------\
| | >---- \ |
| |       | |
| |       | |
| \-------| |
\----------/

Tai spiraali joka nousee ylöspäin:

Ja sehän on neljännessä ulottuvuudessa ympyrä. Eikö oo ovelaa! Siellä se pii on kanssa olemassa muutenkin kuin sattumanvaraisena numerosarjana. Neljännessä ulottuvuudessa siis. Se on hyvä lisä. Mutta ihminen on niin iso ettei mahdu sinne.
.
.
.
Katson yleensä vuoden eteenpäin. Siellä näkee ja kuulee juttuja, jotka luo merkitystä nykyhetkelle. Mutta että sinne näkee, niin pitää ensin nähdä taakse päin kanssa. Voisi luulla että on helppo nähdä historia. Voihan sen kirjoittaakin helposti. Mutta pitääkin nähdä tapahtumien todellinen luonne ja ratkaista ne arvoitukset joita on kohdannut. Muuten katsoo tulevaan ja siellä on vaan asioita joilla ei näytä olevan merkitystä. Pitää osata keskittyä oleelliseen ja ratkaista arvoitukset! Myös se kaaos ja perhosen siivenisku ovat hyvä pitää mielessä. Voi hyvinkin olla, että nyt pitää tehdä jotain, jotta kymmenen vuoden päästä tapahtuu jotain. Ja se on tärkeää. Se voi olla että ostaa omenan ja pistää siitä puun kasvamaan. Tai että pitää soittaa jollekin ja sanoa kolme sanaa. Tai viisi. Tai kuusi.

Niin se on tyhmää kun joku tulee sanomaan, että täytyy olla hyvä cv, jotta pääsee uralla eteenpäin. Ei näytä hyvältä jos siellä on vuosi tyhjää. Tai kaksi.

Minä en elä cv:n vuoksi.

Minä en elä nyt, jotta vuoden päästä voisi olla jotain.

Pitää elää nyt, että nyt on nyt ja nyt on näin.

Pohjustus on toki paikallaan, mutta nyt ei saa olla siellä. Vaan nyt.

On asioita joita täytyy nähdä ja kokea, jotta voi nähdä ja kokea asiat, jotka ennen luuli jo nähdyksi ja koetuksi.

Henkisyys on kivaa ja ilmaista. Meditatiivinen lähestymistapa elämään ei maksa mitään. Minä menen kiven läpi jos täytyy. Ja jos jollekin ei kelpaa se mitä olen tai teen, niin siihen en laita energiaa. Siihen en anna itsestäni. Jos joku diggaa mun jutuista, niin sitten siinä ihmisessä on varmasti muutakin, johon tutustun mielelläni. Taidan karata ulkomaille. Ja se alkaa ajatuksesta.

.

Nyt se on selvää. Tiedän sen. Elämässäni on taide. Elämässäni on henkisyys. Se on minun polku. Jotkut sanovat, että polun voi valita. Jotkut sanovat, että sen valitsee jo ennen syntymää. Kahden elämän välissä. Ehkä se valitaan jo aiemmin. Ehkä se liittyy siihen mistä kaikki on alkanut. Ehkä valinnoilla on vain toissijainen arvo. Ne ovat enemmänkin hyväksyntää. Hyväksyntä ja valinta ovat sama. Tai eivät oikeastaan. Huonoja sanoja molemmat.

Elämässä ne asiat, joita toivoo itselleen ovat yleensä niitä, joita itsellä on tai joihin itse kasvaa.

Samoin ne asiat, joita arvostaa muissa tulevat jossain vaiheessa itseen jollain tavalla.

Tai sitten joitain asioita ei arvosta, sillä ei arvosta niitä itsessään. Ja ne ovat itsessä. Sisäisesti siinä vaiheessa luultavasti.

Sama kuvio toistuu minulla.

Elämääni tulee tärkeä ihminen ja tietyn ajan päästä hän poistuu. Ja sitten tulee taas joku. Ja sama kuvio. Toistuu. Se on ollut raskasta. Etenkin siinä välissä, kun ihmiset ovat poistuneet ja uusia ei ole tullut. Jotkut sanovat, että eletään 3 vuoden jaksoissa. Jotkut että 5:n, jotkut 7:n, jotkut 12 vuoden. Minulla päättyi yksi 12-vuotinen joku aika sitten. Se helpotti kun sen tajusi.

Siinä välissä oppii paljon itsestään. Siinä oppii paljon ympäristöstä. Siinä oppii sen, että kaikki on yhtä. Ja ne kaikki henget ja olennot siellä, mihin silmillä ei näe. Siellä kaikki on iloa ja rakkautta ja siinä virrassa voi levätä ja latautua.

Minä odotan ja yritän olla odottamatta.

Ajattelin alkaa tuottajaksi, sillä en jaksa tuottaa itseäni. Mietin miksi teen mitä teen. Mutta tiedän, että sillä on suuri merkitys, sillä se mitä teen saa merkityksen kun on sen aika. Turha rimpuilla. Turha kinuta. Turha räpiköidä. Senkus odottaa niin asiat tapahtuu.

Olen vapaa ja valmis.

Sulava.

I sometimes find myself thinking… ‘This has been done’. When I’m doing art or some other stuff that comes from or through me I think. Sometimes. Sometimes. Sometimes. But hey! Everyone thinks sometimes. Everyone do stuff. Sometimes.

And as I am doing, I’m also doing. Like others are doing. But it’s me that is doing.

So everyone does.

But the thing is that I am doing when I am doing.

Example. I made a video. I had lots of material of which I used only a little. I edit the video many times so there were many versions. The video was a dance performance.

Then I asked my friend for an advice on how to get one part of the video working. So the help was very useful and I got a new perspective. I changed the point of view a little bit and the video was ready, finished and totally good. And though I got a little help from my friend, the video was mine.

Then I decided to ask my friend to direct me while I was editing. And it was really funny that very quickly the video started to get my friend’s style of expression, although on the video it was me performing. My edit was a bit more aggressive. And now it was becoming just a little more … How would I put it. It just started to look like it was expression that came from my friend. Maybe there was a little more air and quietness on the video. It’s hard to explain.

So since everything is already done, why can’t you say it aloud? Sometimes of course the case it that someone says it just to try to make him or herself look smarter. This is the case of a smart-ass-business as far as I have seen it happen. But when I say I have seen it before in some form, it’s an appreciation. ‘This thing is so good that everyone is doing it!’ Like we are all living. But living with our own styles. Living so that our lives express ourselves, individually.

So lets do things that other do and let’s do the things our way.

Let’s express freely and let’s not fear that we do something that someone has done before.

The point is what I have done. Not what others have done.

The point is how I live My life.

And nobody can live it but me.

And nobody can live it like me.

—–

Although sometimes people try to tell me what to do, I do things my way.

They can say this. They can say that. Often they say things that are absurd. But I let them express themselves. It’s the case of the youngest child in the family, also. Many people think that I don’t know what I’m doing. It’s funny. Because I really do know. And because usually I can see very clear what other people are doing in their life, when they might not even see it by themself. I have a good feeling about people. Sometimes I see people do the most stupid stuff. But it’s not very often that I tell them what they are doing. They should know by themselves. And eventually everyone will see whether they did stupid things. Me too.

And please never say that ‘I said, didn’t I!’

And please never say ‘I’m still pissed of about a thing that you did one year ago, but I still cannot say what the thing was, since I have rule of not mentioning about this kind if things.’ Actually. If you are having thoughts like this often, take a time machine and go one year back and speak out.

Tämä hetki voi olla paras hetki elämässäsi.

Ajattelin.

Vapaus on valita

Viha päästä irti
Irti päästä viha

Vapaus on riippumaton
Riippumaton on vapaus

Vapaus on olla pelkäämättä

Vapauden menetystä

I am my dad

huhtikuu
olen

i
l
o
in
e
n

sillä eilen löysin sukkani
ne olivat väärinpäin
jossain muualla
missä etsin paitaani
sitä jossa on kuva
takana teksti
jota en muista
en näe
en.

harmi sinällään, sillä se kuva

olen löytänyt
elämäni
isältäni
ympäriltäni
sisältäni
tekstistä
kuvista
liikkeestä
tanssista
ajasta
viihteestä
videosta
filmistä
kamerasta
kanavasta
tunteesta
elämästä
sukupuusta
siitä
mistä
lähtee
anteeksi
anto
alkaa
elämä
ilman
sitä
mitä
joskus
luuli
että
tarvitsee
kantaa
tänään
olen
puhdas
ja
nukun
tuolla
missä
isäni
päivisin
katselee
pilven
reunalta
mitä
puuhailen
ja

juttelee

kun
pidän
häntä
kädestä
katsomme
yhdessä
ihmisiä
joita
en
tiennyt
olevan
mutta
tunsin
tulevan
siinä
mielessä
tyhjään
elämääni
ja
olen
vapaa
vapaampi
kuin
kukaan
muu
vapaa
vapaudesta
ajatuksista
tunteen
siivellä
nils
holgerson
kääpiö
iso
ego
piilossa
hyvin
harvoin

Ajattelin tänään taidetta. Ajattelin kuinka edetä asioissa. Etsin itseäni vaikka olen jo löytänyt. Tunnuin huteralta, mutta en horjunut. Olin välitilassa, mutta myös sivuilla. Joku pitää minut pystyssä, vaikka mieleni on heitteillä. Vieläkö kyseenalaistan kaiken? Vieläkö kaikki epäselvää?

Tulevaisuus on tuntematon.

Menneisyys on takana, sinne en palaa, sen olen käynyt, sen olen käsitellyt.

Eteenpäin on tietyt lähtökohdat. Lähtökohdat, jotka ovat olevaiset ja hyvät ja tasapainoiset kohdallani.

Kun uusi alkaa on vanha vaihtunut jo.

Kun alku on alkanut, on uutuus vielä tuntematon.

Kun uutuus tulee tutummaksi, menee vanha kauemmaksi. Vanha, jonka tuntee, maailma johon on tottunut.

Maailma on kaukana, kunnes tulee lähemmäs.

Ja kun se tulee lähemmäs, se tulee tutummaksi. *)

Ja kun se tulee tutuksi, se tulee varmuudeksi.

Ja kun se tulee varmuudeksi, elämä tulee luontevaksi osaksi sitä.

Ja kun elämä on luonteva osa sitä mitä elää, on elämä harmoniassa.

Ja kun elämä on harmoniassa, ovat muutokset ohi.

Ja kun muutokset ovat ohi, on elämä taas tasaista.

Ja kun elämä on tasaista, se kestää, kunnes tulee uusi muutos.

*) Ja tässä minä olen nyt, puolitiessä, ehkä vähän jo edellä. Hetkellinen epävarmuus iskenyt. Mutta käytännön asiat ovat järjestyksessä, ja se on suurin osa tasapainosta.

Ja olen onnellinen.

…Sillä jyrki on muu ry:n jäsen. Arvioidessaan tilannetta hän tuli siihen lopputulokseen, että hänet valittiin juuri ja juuri, sillä hänen artist’s statementtinsa oli hänen mielestään erityisen epäselvä ja mitäänkertomaton tyhjänpäiväinen jaarittelu, jonka hän joskus ajatteli olevan hänennäköisensä tai jotenkin kuvastavan häntä. Mutta muutaman tunnin jäseneksi hyväksymistä ihmeteltyään hän tuli siihen lopputulokseen, että sillä ei ole merkitystä. Hän on erittäin iloinen saadessaan olla osa artists’ associationia, johon hän kokee kuuluvansa ja jolle hän tuntee kykenevänsä antamaan omalla työpanoksellaan ja taiteellaan ja toisaalta josta hän kokee saavansa paljon apua taiteellisella kulkureitillään.

Loppujen lopuksi teokset ovat ne, jotka näkyvät.

Jyrki on erittäin iloinen.

Kiitoksia Muu ry:lle valitsemisesta. Toivon, (ja uskon) että yhteistyöstämme tulee hedelmällinen.

Jyrki on erittäin iloinen, sillä hänen elämänsä kulkee hänelle sopivaa polkua.

Kiitoksia kaikille.

Jyrki.

…Sillä tästä alkaa uusi aika. Mutta muistakaa, että olette unohtaneet jotain.

Olen tehnyt uusia havaintoja maailmasta. Suhtautumiseni elämään on muuttunut, uudistunut. Hyväksyn itseni, maailman, kaiken. Voin sanoa, että olen nöyrä. Voin sanoa, että olen ylpeä itsestäni. Voin sanoa, että olen ylpeä siitä, että olen saavuttanut kovien kokemusten, runsaan mietiskelyn, kirjallisuuden sekä maailman ohjaamana tämän tilan, jota voisin tasapainoksi sanoa. Vaikka olen nöyrä, olen ylpeä. Vaikka olen nöyrä, tunnen olevani parempi kuin mitä ennen. Tai kenties ei parempi. Ei viisaampi, tavallaan. Olen vain nyt tässä ja silloin olin siellä.

Onko nyt elämä helpompaa, kenties. On se. Oivallusten sarja alkoi kun täytin 30. Nyt olen valmis muuttumaan ja muuttamaan. Tai oikeastaan olen jo muuttunut. Heinäkuun lopussa muutan Helsinkiin. Kiitos. Olen kiitollinen tästä kaikesta. Elämäni näyttää, ja on näyttänyt jo pitkään hyviä puolia. Vaikka on se ehkä kiinni siitäkin, että osaa katsoa oikeasta kulmasta elämää. Maailma leikkii kanssamme. On uskomatonsta, kuinka maailma tekee meille… Tai kuinka maailma näennäisesti on julma. Tai kuinka maailma opettaa. Tai kuinka maailma laittaa meidät tilanteisiin, joissa opimme. Niin se on. Maailma todellakin opettaa meitä. Teoillani olen suorastaan kerjännyt opetusta. Nyt olen saanut sen, mennyt yhden mankelin läpi ja valmis seuraavaan. Ainoastaan nyt olen oppinut katsomaan maailmaa uudella tavalla.

Maailma on hauska. Kenties maailma nauraa meille tai minulle, en tiedä. Ainakin olen viime aikoina nähnyt asiat, jotka tapahtuvat ja opettavat hauskoina. Maailman kohtaaminen on oikeastaan erittäin humoristista. Vaikka olisi mikä opetus. Vaikka olisi millainen tilanne tai vaikka olisi kerjännyt maailmalta turpaansa, niin kun se isku tulee, ja sen ymmärtää itse kerjänneensä, niin lopulta ei voi muuta kuin nauraa maailman kanssa itselleen ja koko maailmalle! Tunnen kokevani, että maailmankaikkeus on onni ja rakkaus ja huumori. Ehkä myös itseironia. Olen pieni, mutta samalla suuri. Minä, minä, minä. Eikä haittaa yhtään.

Lopputyönäyttely alkaa kahden tunnin päästä. Olo on kevyt, helpottunut ja huoleton. Viimeiset viikot ovat olleet antoisia ja elämä menee nyt eteenpäin. Tuntuu, että sillä on kuitenkin merkitystä, ovatko työt näytillä. Vaikka samalla se tuntuu itsetärkeydeltä ja egoistiselta. Muuten en keksi, miksi haluan asettaa teoksiani näytille. Merkityksettömyys näkyvyyden suhteen on edelleen ilmassa. Ainakin sillä saa työpöydän puhtaaksi. Se on osa taiteen tekemistä. Se on osa työtä, ammattia.

Olen pyrkinyt eroon itsetärkeydestä. Etenkin itsesäälistä ja pienistä ahdistuksista. Tietoinen oikeaan suuntaan kulkeminen on vapauttanut kanavia ilolle ja onnelle. Olen tällä hetkellä onnellisimmillani. Vaikka kotona täytyy siivota ja tietokone korjata ja yms., en tunne painetta niistä asioista. Tällä hetkellä lennän kevyesti ilmassa ja jalkani ovat tiiviisti maassa, jota rakastan. Maa on voimaa. Minä etenen, tiputan huonoja juttuja ja tuotan hyviä mieleeni. Kenties huomenna olen toinen, mutta tänään olen minä. Ja se sopii minulle.

Elämän merkitys ja tehtävä selviää harson takaa, kun kulkee oikeaan suuntaan. Ja oikea suunta on vain se suunta, jota päin kulkemalla liikkuu. Muuten voi juosta paikoillaan niin että tavarat tippuu käsistä ja hengästyy kaikesta ylimääräisestä merkityksellisestä ympärillä.

Keskitän mieleni ja hyppään.

Lately I’ve spent some time reconstructing and remembering some things I’ve gone through in my life. The idea behind “Physical Conversations with a Wall” video includes endless number of layers, so maybe it’s better that I say nothing about it. You can just watch it or you can analyze it very much. I’d suggest that you start by emptying your mind and just watching it.

Physical Conversations with a Wall

The second video is in Finnish. In English the title could be something like “The Strategy of Running Away”. It’s a story from my childhood. It’s about how you can get upset and annoyed about some little thing and how you need people to remind you how important you are for them. And also how important they are for you. I really like this video. It could also be considered very profound about the very being of the human nature. It’s shot amateur-like with only one take. I want to respect gonzo-tv-culture by using this style.

Karkaamisen strategia

– että koko ihmiskunta jakautuu kolmeen luonneryhmään –

– Ensimmäisen ryhmän ihmiset ovat täydellisiä sihteereitä, apulaisia, kumppaneita. He ovat luonteeltaan joustavia, mutta heillä ei ole paljon annettavana. He ovat kuitenkin palvelusalttiita, lämminsydämisiä, kotona viihtyviä, kekseliäitä tietyissä rajoissa, hyväntuulisia, hyvätapaisia, mukavia, tahdikkaita. Sen mainiompia ihmisiä on oikeastaan mahdoton löytää. Heillä on vain yksi vika: he eivät pysty toimimaan yksin. He tarvitsevat aina jonkun joka johtaa. vaikka pakottamalla ja tylysti, ja silloin he ovat suurenmoisia. Yksin he tuhoutuvat.

Toisen ryhmän ihmiset ovat kaikkea muuta kuin mukavia. He ovat ahdasmielisiä, kostonhimoisia, kateellisia, mustasukkaisia, itsekeskeisiä. He puhuvat vain itsestään ja vaativat yleensä ihmisiä mukautumaan omiin vaatimuksiinsa. He ottavat aina aloitteen käsiinsä, vaikka se ei sujukaan heiltä luontevasti. He ovat joka tilanteessa kireitä eivätkä milloinkaan rentoudu. He ovat alati epävarmoja ja tyytymättömiä ja sitä häijympiä, mitä epävarmemmiksi tulevat. Heidän kohtalokas vikansa on, että he ovat valmiita tappamaan päästäkseen johtajiksi.

Kolmannen kategorian ihmiset eivät ole mukavia eivätkä häijyjä. He eivät palvele ketään eivätkä pyri määräämään. Oikeastaan he ovat välinpitämättömiä. Heillä on itsestään ylevä kuva, joka pohjautuu yksinomaan päiväuniin ja toiveajatteluun. Jos he ovat jossain erityisen eteviä, niin se on odottamisessa. He odottavat, että jotain tapahtuisi, että heidät keksitään ja valloitetaan, ja he pystyvät taidokkaasti luomaan vaikutelman että heillä on kehkeytymässä suuria asioita, jotka maailma kohta saa nähdä, mutta joita maailma ei tosiasiassa koskaan näe, sillä eihän heillä ole mitään salattuja voimavaroja.

– Hän kehotti minua uudestaan löytämään oman ryhmäni, ja ehdotin empien, että olin ehkä yhdistelmä kaikista kolmesta.

- Ei mitään yhdistelmähöpinöitä, hän sanoi yhä nauraen. – Me olemme yksinkertaisia olentoja, jokainen edustaa yhtä kolmesta perustyypistä. –

- Carlos Castaneda, Hiljaisuuden voima, s. 229-230

“Aivan tietämättä syytä ja ymmärtämättä mitä oli tapahtunut minä huomasin olevani hyvin epätavallisessa mielentilassa. Tunsin itseni vapaaksi, huolettomaksi. En välittänyt siitä, mitä la Gorda oli tehnyt minulle. Minä en ollut antanut hänelle anteeksi hänen moitittavaa käytöstään, sitä se ei ollut – oli vain kuin minua ei olisi koskaan edes petetty. Minussa ei enää ollut avointa tai peitettyä kaunaa la Gordaa tai ketään muutakaan kohtaan. Se mitä tunsin ei ollut tahallista välinpitämättömyyttä, ei haluttomuutta toimia, ei myöskään vieraantumista tai halua olla yksin. Pikemminkin se oli ennen kokematonta irtonaisuutta, kykyä uppoutua hetkeen ja heittää mielestään kaikki muut ajatukset. Ihmisten teot eivät enää vaikuttaneet minuun, sillä minulla ei enää ollut minkäänlaisia odotuksia. Merkillinen rauha oli asettunut elämäni hallitsevaksi voimaksi. Tunsin että olin jotenkin omaksunut yhden soturin elämän käsitteistä – irrallisuuden elämän taisteluista, vapauden. La Gordan mukaan minä olin enemmän kuin omaksunut sen – olin sisäistänyt sen ruumiiseeni.” – Carlos Castaneda: Kotkan lahja, s. 118-119.

Tarotit sanoivat, että erakko.

Kaipaan Helsinkiin.
Mikä loistava tunne tehdä taidetta.
Galleristini kertoi, että monet ihmiset olivat pitäneet töistäni.
Ja ihmetelleet tekniikkaa.
Se oli parasta.
Parasta on, että näyttely on ohi.
Myös.
Nyt voin edetä mihin suuntaan vain.
Teen uutta grafiikan sarjaa.
Teen taidetta itselleni.
Kylvin tänään maalissa ja vahaliiduissa.
Tein pohjia.
Huomenna vedostan.
Vai onko se jo tänään.
Seriä.
Kuvista, jotka kuvasin Helsingissä.
Minulla oli loistava malli ja kaikki sujui niin hyvin kuin voi.
Vaikka aina pieniä yllätyksiä.
Latasin filmin vähän väärin kameraan, mutta siitä en kerro kenellekään.
Silloin kävin lempikahvilassani.
Jossa saa amerikkalaisia muffinsseja.
Mutta hinnat olivat nousseet.
Pieni paketti hunajaa, 50 senttiä.
Onneksi minulla on leimakortti.
Nyt teen taidetta uudella tavalla.
Teen taidetta itselleni.
Oikeastaan tehdessäni minua ei kiinnosta lainkaan muut kuin minä.
En tee taidetta kenellekään toiselle.
Eri asia sitten käytännössä.
Palautetta on mukava saada.
Välillä vaan tuntuu siltä, että on liikaa taidetta ympärillä.
Antaisin tauluni pois, jos voisin.
Antaisin kaiken pois, jos vain saan maalata.
Mutta ei se ole niin yksinkertaista.
Tai sitten se on.
Ja siksi niin vaikeaa.
Sillä se ei sovi tähän maailmaan.
Mikä tämä maailma nyt sitten onkaan.
Onkohan tämä erilainen Helsingissä.
Teen lopputyön.
Sitten syön.
Ja lähden Helsinkiin.
Turha näitä on selitellä.
Sillä kukaan ei ymmärrä mitä selitän.
Onneksi sentään itse.
Olen astunut tunteiden maailmaan.
Vaikka olinkin masentunut neljä päivää.
Tänään tunnen itseni voimakkaaksi.
Siksi on parempi mennä nukkumaan.
Kiitos.
Tämä oli hyvä päivä.

Ensimmäisen oman oikean näyttelyn avajaiset takana. Teoksia tein enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuoden ajan. Se tuntui melko sopivalta yhden kokonaisuuden toteuttamiseksi. Ideoilla oli aikaa ja ylimääräisiä töitä syntyi myös. Sellaisia, jotka eivät sopineet näyttelyn teemaan tai tyyliin.

Paljon uusia ajatuksia myös tekemisestä. Tuntuu, että nyt elän paljon tunteilla ja tunteiden kautta. On vaikea pukea sanoiksi tunnetta siten, ettei sitä ymmärretä väärin. On. Kun teos meni kaupaksi, en tuntenut sitä mitenkään oleelliseksi. Teos vaihtoi omistajaa. Mitä sitten. Olin jo laskenut sen käsistäni, antanut pois. Yhtä hyvin olisin voinut lahjoittaa teoksen. Se ei tietenkään täyttäisi jääkaappia tai maksaisi vuokraa. Mutta ajatuksena. Ehkä tärkeintä, lisää pääomaa taiteen tekemistä varten. Kun tekee työtä, josta todella pitää, paras palkinto on saada jatkaa sitä työtä. Se on kantava ajatus.

Olen päätynyt siihen lopputulokseen, että se työ mitä tekee, niin sitä tekee itselleen. Vaikka työ ei olisi sellaista mitä haluaa tehdä ja työllä on tilaus tai tilaaja, niin työtä tehdessä olen aina tuntenut tekeväni työtä itselleni. Mikä työ sitten olikaan. Se pienen pieni piiperrys, joka on lähinnä työtä. Sen olen tehnyt itselleni. Tietysti ajattelen, että tehdessäni työtä, sen lopputuloksesta on hyötyä ja sillä on tarvetta. Mutta se tunne, joka on läsnä vahvinten tehdessäni on se, että itse haluan tehdä työn. Kyse ei ole motivaatiosta, vaan tunteesta. Tämä tapahtuu aivan niin lähellä työtä kuin voi olla. Sitä on vaikea selittää. Etenkin kun työn tekemiseen liittyy niin paljon suhtautumistapoja ja olettamuksia laajemmalla tasolla. Tässä havainnossa keskityn erittäin lähelle ruohon juurta.

Tämä tunne on avannut minulle uuden ajatuksen siihen, mikä on työn merkitys. Itsessään se tunne, että tekee työtä itselleen on riittävä peruste tehdä mitä tahansa. Tai mitä tahansa työtä. Vertailun vuoksi tämäkin teksti tulee luetuksi tai jää ainoastaan minun kirjoittamaksi. Oli tapaus mikä tahansa, tunnen nyt kirjoittavani itselleni. Jokainen kirjain, sana tulee itselleni. Jokainen hengitys ja sydämenlyönti on itselleni.

Ajoittain mietitään, onko taideteoksella merkitystä, jos sitä ei kukaan koskaan tekijäänsä lukuun ottamatta näe. Uusi ajatukseni on avannut minulle vastauksen tähän. Olen oppinut ajattelemaan, että jokaisella ajatuksellakin on merkitys. Jokainen mielikuva, unelma tulee tähän kaikkeuteen missä elämme. Jokaiselle ajatukselle on jossain vastapari. Ajatukset tulevat ja menevät. Minulle tulee uusi ajatus, jonka joku on jo unohtanut. Minä unohdan ajatuksen ja muistan sen jälleen vuoden päästä. Missä ajatus on sen välin. Sekin on mielenkiintoista. Jos jokaisella ajatuksella on merkitys, on jokaisella teollakin merkitys. Jokaisella taideteoksellakin on merkitys. Jos ei konkreettisesti muuten, niin se vie tekijäänsä johonkin suuntaan. Ja jokainenhan meistä on täällä itseään varten. Kaikkein pohjimmiltaan ainakin itse olen täällä kasvamassa ja oppimassa. Näin uskon.

Onko merkitystä ihmisellä, joka elää koko ikänsä eristyksissä muista ihmisistä? Kukaan ei koskaan tiedä hänestä, tunne häntä, näe häntä. Onko hänellä merkitystä? Onko sillä merkitystä, että hän rakastaa maailmaa. Onko sillä merkitystä, että hänellä on lemmikkieläin. Onko sillä merkitystä, että hän haaveilee lentämisestä. Onko sillä merkitystä, että hän löysi kerran hienon simpukankuoren rannalta, jota ihaili usean vuoden ajan, kunnes kuori oli eräänä päivänä kadonnut. Onko sillä merkitystä, että hän on keksinyt parannuksen flunssaan, mutta kukaan muu kuin hän ei saa sitä koskaan tietää. Onko sillä merkitystä, että hän on keksinyt ratkaisun johonkin vaikeaan matemaattiseen ongelmaan. Onko sillä merkitystä, että hän piirtää joka aamu kaarnaan kuvia kasveista hänen ympärillään. Onko hänellä merkitystä minulle?

Tervetuloa näyttelyyni!

Kokonaiseksi tuleminen. Itsevarmuus. Hyväksyminen. Rakkaus. Nuo seikat ovat vieneet minua eteenpäin. Ja niin pitkälle olen päässyt, että ihmetyttää kuinka nopeasti. Uusi maailma seisoo edessäni ja odottaa siihen tutustumista. Mahdollisuudet ovat loputtomat. Asiat tulivat niin nopeasti, että ihmettelen. En tiedä tarkalleen kuinka reagoida. Paikallaan istuminen ja uuteen maailmaan tutustuminen tuntuu kuin loputtomalta kauniilta mereltä.

Olen ollut ohjaamassa mustavalkovalokuvausta. Samalla lukenut Coelhon Witch of Portobelloa. Hassua miten asiat nivoutuvat. Kirjassa puhutaan opettamisesta. Ohjaaja, opettaja ja oppilas voi ollakin kaikki samaan aikaan. Asiat oppii parhaiten opettamalla niistä. Ja onko oikeastaan opettajaa, vai onko se sittenkin niin, että on vain ohjaaja. Kuten Coelho sanoo, opettaja voi näyttää symbolin, mutta ei ole se symboli.

Opettamiseen (tai ohjaamiseen) kuului mm. neulanreikäkamera ja pinnakkaiset. En ollut tehnyt kumpaakaan aiemmin. Kurssia varten sitten selvitin kuinka ne tehdään ja näytin kurssilaisille prosessin. Opin itse. Toisaalta kun neuvoin kuinka jokin asia tehdään, ja sen jälkeen katsoin kun opetettava sen teki, näin itse kuinka asia tehdään. Sitten asian on tehnyt itse ja nänyt kun joku toinen tekee sen. Ja kun tämä toistuu useaan otteeseen, asian todella vasta sisäistää. Se on niin kuin tentti. Lukee paljon asioista valmistuakseen kokeeseen, mutta ei varsinaisesti vielä hahmota kokonaisuutta. Sitten tentissä vastaa kysymyksiin ja toistaa kirjoista luetun tiedon oman ymmärtämyksensä kautta. Silloin asian voi sisäistää ja oppia.

Tärkeää, että ohjaus ei ole omien näkemysten pakkosyöttöä. Eri asia, jos vaikka opiskellaan alastonmallin perinteistä piirtämistä tai värioppia tai matematiikan kaavaa. Silloin opettaja on opettaja, joka pakottaa tekemään asian samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Tai ainakin siten, että lopputulos on kaikilla mahdollisimman oikea, ja siten myös samanlainen. Monta kertaa huomaa, että joku neuvoo tekemään asian kuten hän sen tekisi. Sitä tekee itsekin. “Minä tekisin sen näin”. Hyvä muistaa tuo “Minä”. Muuten se olisi: “Tee tämä näin(, kuten minäkin sen tekisin)”. Luova tekeminen lähtee tekijästä, ei opettajasta. Jos ohjattava on epävarma, kuten me kaikki joskus olemme tutustuessamme uuteen asiaan, on helppo turvautua opettajan neuvoon. Mutta opettajan ei pitäisi antaa turvautua itseensä tai neuvoonsa, vaan rohkaista tekemään omat ratkaisut omaan työhönsä. Voi esittää ratkaisun, mutta täytyy muistuttaa, että se on vain yksi mahdollisuus.

Rajanveto on joskus vaikeaa. Milloin ohjaa tekijää omaan suuntaansa, milloin ohjaa omaan suuntaansa. Milloin opetettavan työ alkaa näyttää opettajan työltä. Kyllä sen huomaa. Tasa-arvo on tärkeää. Vaikka on tehnyt opettamansa asian tuhat kertaa, ja on varmuus sen tekemiseen, on tärkeää saada ohjattava ymmärtämään, että sillä ei ole merkitystä kuinka monta kertaa sen on tehnyt. Itseluottamus tai uskallus kokeilla riittää. Elämässä kaikessa oikeastaan on näin. Ja tässä näkyy taas, kuinka opettaja on oppilas. Luova tekeminen on subjektiivista. Kun näkee oppilaan tekevän asian omalla tavallaan, saattaa yllättäen saadakin täysin uuden näkökulman asiaan. Ainakin minulle on käynyt näin useasti.

On todella riskastuttavaa nähdä kuinka kaikki tekevät asiat omalla tavallaan. Silloin ymmärtää senkin, että itse on ainoastaan valinnut tietyn tavan tehdä. Ja, että oman tavan voi muuttaa. Oman elämän voi muuttaa. Intentio, toiveet ja harkitut siirrot ovat keinoja vaikuttaa omaan elämään. Aina on usea tie, joista valita. Harvoin vain tiedostaaa, kuinka monta polkua hylkää valitessaan yhden. Niitä on miljoonia.

Rakkaani,

Tämä loputon kirkkaus saa minut pois tolaltani. Muistathan, että tämä oli juuri se, mitä minä toivoin. Joka päivä auringonvalo kyllästää tämän maailman tasaisella loisteellaan ja vaikka saan istua kaiket päivät puistossa ja katsella ihmisiä, tunnen oloni sisäisesti tyhjäksi. Joka päivä valo leikkaa rakennusten, puiden ja ihmisten varjot maahan kuin täydelliset kopiot noista asioista. Ja vaikka kuinka näyttää, että varjoisat kohdat ja kadut voisivat antaa tilaisuuden upottautua rauhoittavaan hämäryyteen, on koko ajan näköyhteys valoisiin ihmisiin, jotka levittävät tuota typerää hymyään, saatuaan kokea valon virkistävän voiman. Mutta minut se tekee tyhjäksi. Se imee kaiket voimani, sillä en voi hetkeksikään tuudittautua alitajuntani rauhoittavaan varjomaailmaan. Vaikka laitan silmäni kiinni tai peitän kasvoni käsilläni, tuo loputon valotulva saapuu luomieni läpi verkkokalvoilleni. Näen punaisia ja oransseja kuvioita verisuonistani.

Tämä on mahdoton tapa olla. Täällä ei voi elää. Täällä kaikki on staattista ja pysyy paikoillaan. Hetkestä toiseen Aurinko ruokkii soluni ja tekee minusta energisen. Saan niin paljon voimia, että se korvaa uneni tarpeen. Kaipaan niin kovasti rauhallisiin harmaisiin hetkiin, joita alitajuntani tuottaa pimeässä. Kaipaan Kuuta, jonka mystinen voima vetää minua ylöspäin ja näyttää syvempiä totuuksia mieleni haudoista. Täällä Aurinko naulitsee minut jaloistani maahan ja varjoni seuraa minua kaikkialle. Se ei ole todellinen varjoni, ainoastaan se osa ulottuvuudesta, jonka vartaloni peittää. Tässä paikassa kaikkien ihmisten kasvot kylpevät valossa ja he näyttävät typerän onnellisilta. Heihin ei saa minkäänlaista todellista kontaktia. Heillä on ainoastaan yhdensuuntaisia näkemyksiä asioista ja he ovat kaikki samanlaisia. Järki on ainoa mitä he ymmärtävät. Kaipaan sitä järjettömyyttä, jonka pimeät ajanjaksot aikoinaan tuottivat alitajuntaani.

Sinä tiedät, että minä itse halusin tänne. Olin pettynyt siihen maailmaan, johon sinä päätit jäädä. Kaipasin värejä ja lämmintä kulotusta kasvoillani. Halusin elää joka solullani. Mutta täällä en tunne sieluani, toisin kuin siellä. Siellä pimeys verhosi ruumiin ja näkymättömistä asioista tuli näkyviä. Siellä näin tuhansia unia ja löysin jatkuvasti uusia maailmoja itsestäni. Miten nyt muistelenkaan sitä haikeasti. Kaipaan pukeutua paksuihin vaatteisiin ja puhaltaa lämmintä ilmaa kylmissä hytiseville sormilleni. Nyt tämä valo on saanut minut sokeaksi. Valo tekee kaikesta suurta ja voimakasta. Mutta ajan myötä siihen tottuu, ja suuri ja voimakas ei tunnukaan enää erilaiselta, vaan se peittää kaikki pienet asiat ja estää näkemästä sisällensä.

Pimeässä kaikki on toisin. Vaikka siellä joutuu viettämään aikansa yksin, näkemättä seuruettaan, voi jatkuvasti aistia henget ympärillään. Tiedän, että sinä tälläkin hetkellä saat nauttia hämärtyvistä illoista ja pimeä yö saattelee sinut rauhallisiin helmoihinsa. Kadehdin sinua, sillä voit kuvitella olevasi seurassa. Täällä on mahdotonta kuvitella olevansa yksin, sillä ihmisten valo ja heidän varjonsa ovat jatkuvasti liikkeessä ja läsnä. Kuvittelen ajoittain itseni seuraasi, istumaan viereesi ja tarkkailemaan pieniä liikkeitä mielessäni.

Toivon tämän valon lakkaavan ja ihmisten katoavan ympäriltäni, sillä pian vaihtoehtoni olla tässä maailmassa käyvät vähiin ja joudun valitsemaan asioita, joita saatan tulla katumaan. Ilman tasapainoa, valitsisin ennemmin pimeän epätodellisuuden kuin tämän valon kyllästämän aistien maailman, sillä pimeys kutsuu luokseen sellaisia ajatuksia, jotka eivät ole fyysisestä todellisuudesta. Ihmisen täytyy kyetä poistumaan, sillä muutoin edessä on umpikuja, jonka läpi minulla ei ole voimia murtautua.

Muistoasi kunnioittaen,
Valosi lapsi

Here’s a video that me and Julia Jaatinen made for the “Luova Tampere – My Tampere” -competition. The idea was to make a presentation of Tampere. This is called “My Tampere – My Beat”. At YouTube.

Olen pohjustanut kolme isoa pohjaa. 255×146-kokoa. Kun saa rimat kohdalleen ja kulmapalatkin naulattua, voi nukkua yön yli ja aamulla jatkaa. Hakea kangasta ja nitoa se paikoilleen. Pingoittaa niin hyvin kuin voi. Sitten kun kaikki kolme on kankaineen seinää vasten istahdan alas ja katselen niitä. Mikä luovuuden kohde. Sekoitan notkean liima-vesi-liemen ja laitan sen pensselillä kankaille. Ja taas odotan. Sitten valkoista: gessoa ja vettä. Valkeus pienentää pohjia. Kun alkaa värittämään, teokset suurenevat. Sopivan kokoisiksi egolleni. Mutta kun ne ovat valmiita, on egoni pieni ja menen nukkumaan. Aamulla olen jo unohtanut. Kohtaan työt uudestaan ja ilahdun. Ne ovat valmiit ja kauniit.

Otan kupin vihreää teetä ja odottelen syksyn keltaisia lehtiä ja matkaani Helsinkiin.

“Faces by coincidence”, sizes: 210×140cm.

I’ve been working on this manuscript for about four weeks. Writing a version, printing it out and correcting things, writing, printing, writing etc. with the computer. So I had to do something big and strong without computer. In oppose to small typing and softly pressing the keyboard. So I took big peaces of paper that I had recovered from a trashbin in our school. I made some abstract figures with ink and water. Then I glued some clean paper to make clear spots and to have the 3d-collage-effect.

Few days later I found these old photographs that I had bought from a flea-market some months before. Using them as models I started with charcoal and went on with chalk. After a package of charcoal and one and a half package of chalk I was finished. The muscels of my fingers got so weak that it was really difficult for me to write for a day. These pieces of work were good excercise. This is the style of working that I would like to learn to use with the oil colors.

These are Self-Portraits from a series of 10. I made the serigraphy proofs in late Spring. I wanted to try using gollage-technique with the silk-print. The outcome wasn’t quite what I expected. At first it was a bit of a shock. But as it tends to happen, later I was really satisfied with the effect. The collage-figures became like shadows, profiles of the people. I also have this thing about Finnish art. It usually looks Finnish. But at least the work in the middle has colors that you rarely see in Finland. Also the shapes came out interesting. There are block-like forms in the middle of some kind of a flow. I like these. The works have also an interesting way of looking a bit like they would have been made entirely with computer.

Tarvitsemani välineet matkalla: linnunpönttö, valotusmittari, vihreä tee, maito, hunaja, muistikirja, saksalainen aikakauslehti. Saksa on loistava maa. Toisin kuin Seppo Räty ajatteli. Monta rullaa filmiä odottaa kehitystä. Kuvasin kameralla pimeässä, niin kuin videokameralla. Väärinkäytin kameraa ja yritin löytää uusia ajatuksia kuvasta. Kenties lopputyömateriaalia. Kirjoitin paljon runoja. Pitäisi kirjoittaa puhtaaksi, mutta olen ollut kiireinen uuden sarjakuvani kanssa. Maanantaina lähetän sen kustantajalle. Jospa vaikka tykkäisivät. Josseivet, kyllä joku tykkää.

Viimeinen vuosi koulussa alkaa. Olen jo 100% valmis ottamaan todistuksen käteen ja alkamaan oman tuotannon. Aion käyttää viimeisen vuoden koulussa tehokkaasti. Tutkin valokuvan uudenlaista käyttämistä. Teen surrealistisen videon vähän isommalla työryhmällä. Käsikirjoitus on laukussa etenemässä. Maalaan suuria ekspressiivisiä teoksia. Ja sitten on ajatuksissa vielä yksi veistos teräksestä. Nyt sarjakuva on hyvässä pisteessä ja siirryn eteenpäinn, ilmeisesti aloitan käsiksestä. Seuraan vaistoa. Mutta kuitenkin. Tulee kiireinen vuosi, sillä opetan myös vuoltsulla ja helmikuun näyttelykin kaipaa vielä jonkin serigrafia-sarjan. Olen onnellinen ja levännyt. Nyt kun ymmärsin, että todellakin tarvitsen 10 tunnin yöunet. Ei se ole laiskuutta. Se vaan on. Jos ei nuku tarpeeksi, ei pysty olemaan tehokas päivällä.

Saksassa kelluimme Tonavaa pitkin pienillä kumiveneille. Se oli Dabade-tapahtuma, jossa oli paljon lauttoja yms., joilla kelluttiin. Toisia päin sai heittää vettä. Minä valokuvasin vanhalla kamerallani. Yleisöä oli joenreuna pullollaan. Ei varmana tule toista mahdollisuutta tuohon. Näytti vähän meno vaaralliselta kun känniset ihmiset heiluttivat lauttaansa. Kai niillä oli känniläisen tuuria.

Saksalaiset eivät huuhtele astioita tiskiaineesta. Saksalaiset häpeävät, jos ovat olleet edellisen päivän humalassa. Saksalaiset harrastavat small-talkia. Saksalaiset ovat mukavia ja ystävällisiä. Saksalaiset hokevat genau. Ja jos jokin fraasi kannattaa opetella matkustamisen varalle, se on että “I’m art student from Finland”. Toimii aika monessa paikassa maailmalla.

Haluaisin kirjoittaa runoni puhtaaksi. Eräästä aiheesta kehittyi nerokkas. Siitä tuli kolmiosainen runonmuotoinen tarina. Muut eivät ymmärtäneet ideaani. Mutta kenties se aukeaa kokonaan itsellenikin, vasta kun kirjoitan sen puhtaaksi. “Donau poet” lukee kirjani kannessa. Tällä hetkellä olen erittäin onnellinen kaikesta. Elämä etenee ja asiat etenevät ja työt etenevät. Ja sitä vasta odotankin, että pääsen valmistumaan koulusta. On tässä ylioppilastodistuksen jälkeen jo kymmenisen vuotta opiskeltukin. Ilman lopputodistusta. Odotan innolla, mitä viimeinen vuosi koulussa tuo tullessaan. Toivottavasti kokemuksia ja ihmisiä

Ihminen muuttuu. Ajatukset muuttuvat. Muistot jäävät. Rakkaat muistot. Siksi elämme. Siksi olemme. Jotta muistaisimme.

Kävinpä tuossa Maya-astrologia-illassa kahviravintola Hymyilevässä Saturnuksessa. Mielenkiintoisia juttuja ja hassua miten osuvat kohdalleen, juuri niinkuin oma elämä menee ja on mennyt. Aika paljon on tullut opittua ja suunta on oikea. Hauskaa, että mayat ovat antaneet jo tuhansia vuosia sitten pohjan uralleni. Kohtalonperheeni on Kin 103. Käykää katsomassa omanne! Ja voin suositella Kahviravintola Hymyilevää Saturnusta kaikille. Sieltä saa kokemukseni mukaan Suomen parasta kahvia. Ja myös teevalikoima on harvinaisen kattava. Pöytiintarjoilu ja mukavat omistajat antavat viimeisen silauksen. Sijainti Pikilinnan talossa Tammelassa Tampereella.

Videoita syntyy kuin sieniä sateella. Jostain tulee loputon ideoiden virta. Sitten vaan kamera käteen ja kuvaamaan. Liikkuva kuva on hieno keino ilmaista. Minulle sopiva tapa käyttää tätä välinettä on huolettomuus. Kenties jopa huolimattomuus. Suurimman osan jutuista teen hetken mielijohteesta ja en jaksa kiinnittää niinkään huomiota pikkuseikkoihin. Surrealismi on vallannut kuvamaailmani. Käsittelen käsikirjoittajan suhdetta tarinan kerrontaan ja pyrin paljastamaan kulissit elokuvan takana. Kuitenkin siten. että unenomainen maailma säilyy ja tunkeutuu yleisön tajuntaan. Kauhukuvat ja lempeät tarinat vuotavat katsojan mielen läpi, ahdistavat ja vapauttavat.

Vihdoin sain taas kiinni työnteosta. Välillä tuntuu olevan voimat poissa, mutta sitten kun pakottaa itsensä tekemään jotain, syntyy mielekkäitä olotiloja. Uusia seriduuneja syntyy vielä huomenna. Sitten vaihdan tekniikkaa. Seri riittää. Leikkaan pari videota, joita olen jostain syystä viimeaikoina tehnyt useammankin. Hyviä. Kuvaavat tunnetiloja. Sitten pidän vähän vapaata ja menen Julian kanssa kahville, jonka linkki on muuten tuossa oikealla. Kannattaa käydä sivuilla.

Ajoittain tunnen valoisia tiloja, kuten kuva sellaista yrittää esittää. Kevät valaisee maailman kauniisti. Jasmiinitee tuoksuu hyvältä ja käytän joka päivä eri kenkiä. Maali käsissä päivän työn jälkeen tuntuu hyvältä. Huomenna pidän tauon ja istun auringossa. Otan siitä energiaa joka solulleni.

Olen miettinyt ja ihmetellyt suhtautumistani serigrafiaan. Työt tulevat helposti ja toimivat sekä teknisessti että sisällöllisesti. Aiemmin pohdin, että olen laskenut rimaa. Mutta nyt tajusin olleeni tyhmä. Jos jokin asia syntyy luontevasti ja helposti, sehän on positiivista. Silloin luomisprosessi ei takkuile vaan teokseen tulee juuri se mitä siihen haluaa antaa. Tottakai sattumalla on osuutta asiaan. Mutta missäpä taidemuodossa ei olisi. Lisäksi nyt olen löytänyt uuden tavan lähestyä maalaamista. On helpompaa, jos ei tarvitse aloittaa tyhjältä pohjalta. Jos ensin teen kollaashia, sitten abstraktia, sitten seriä ja sitten vasta otan öljyvärit. Niin kerroksellisuus syntyy monipuolisesti ja toisaalta sattuman kautta serillä, mutta toisaalta harkiten öljyväreillä. Prosessi on sekä ulko- että sisäpuolinen.

Lisäksi haluan kommentoida valokuvan käyttöä maalaustaiteessa. Nykyään monet kopioivat kymppikuvista tai webistä löytämistään kuvista. Minä en kopioi, vaan laitan kuvan suoraan paperille. Kollaashina tai sitten seripainolla. Tämä on minulle hyvä alku, ja vie työskentelyäni eteenpäin. Lisäksi lopputulokset tyydyttävät vaativaa makuani. Olen löytänyt jotain omaani. Kiitos siitä grafiikalle.

I have given my homepage a completely new look. It’s somewhat simple and its purpose is to serve as my web-portfolio. I discarded the not-so-good works, but still tried to keep it diverse. There are works from the past four years, so signs of progression can be obtained. Anyway, I stand behind the works I present.

I also made a very visible link to this blog of mine. And I wish to make my statements during the progressions of art in here. But I wish that the readers understand that this blog is not so serious and some of the thoughts I have written about are provocative and sometimes emotionally charged. In lapanen I value free speech.

Also www.kirjalainen.com is going to change to jyrkikirjalainen.net. As it seems to be the common custom of naming the addresses of personal homepages nowadays.

There are always two directionos to choose from. And you have to choose. You can wait, meditate, but in the end you have to choose. Someone might say there are endless options, but I think that it can always be narrowed down to two before making the final decision.

So I chose to write about art, and developing as an artist. But it’s not always going forward. Sometimes progress is going backwards. And in the end, if you can face the world with a sincerity of a child, you are truly strong. Then you can feel the things happening around you and in you. Really feel, go through the emotions.

I try to be sincere. But sometimes you have to be an adult and sharpen up to deal with the world. You have to make heavy decisions. So to become harmonious, you have to be able to be both child and adult. If you can really be like a child, feel like a child, your feelings can be true and you can feel as a whole. Sometimes it’s just so great to really break your heart and go deep inside your emotions. It hurts, but as laughter is good for the heart, crying is good for the soul

For Starters

In this text I’d like to bring out new ideas about how to face the earth and society. Also to discuss about what are the reasonable terms to define art and to define if it is even worthwhile to determine such thing as art i.e. to define what is art and what is not art. As well as what is “good art” and what is “bad art”. I also would like to present some thoughts about individualism, originality and copying.

This essay is combination of stream of consciousness, memories and profound thoughts about the (art) world surrounding us.

Ideology and Indivisualism

First I would like to present a cartoon about individualism and do a little analysis based on it.

I met this picture while studying sociology in the university few years ago. The one thing I like about studying to be an artist, is that you have to base your ideology on your own thoughts. Of course you can study history of art and read articles etc., but when you are making art, there’s no-one else but you to rely on. At first this might feel like a burden. But it doesn’t, because it won’t hit you in the start. The mind develops towards individualism while doing art and all the time questioning your doings and motifs. So one way to think about it, is that the more you study yourself, the more you take responsibility of your own opinions and thereby grow your own ideology and individualism. I will conclude this subject after the Defining-chapter.

Defining

What is art

Why ask the question

Is there good art and bad art

Is there art and no-art

Is human art

Is life art

Can we define a feeling. No, we have to feel it to understand

Can we define art. No, we have to feel it i.e. do it, art

Can we define life. No, we have to live it

Can we define mind. Can we think what it is to think.

What’s left after emotions, mind and body. soul?

How to define soul.

Do I have a soul

Which have soul

Does art have a soul

can we feel art

art is a mean to extend soul

art is a mean to create a soul

soul is something we cannot describe

like feeling, we can only feel

analysing is not doing

not doing is to die

art analysis is to consider a suicide

when we go too far, we loose the meaning and the meaning is what… what is it.

art is in life

life creates art

nature is art

art is to repeat

entropy

continuing

all we do is copy

everything is done

but everything is new

there is no old

there are only new

when we look too much what others do, we forget what we are doing

why to copy

why to not copy

is anything unique

our body inherited, genes copied

emotions, language, copy, copy, copy

copy is good

we want to assimilate

we need secure

anonymity is personal

seclusion is originality

we are truly original when we are secluded and yet we do the same things by coincidence

world is a supermarket of ideas

ideas are free

ideas are all around us

media is making our minds collective

the shadow, subconscious is both collective and personal

are we personal

are we collective

similarity is richness

we are human

we are not truly individuals

we are same

we do same, we think same

it is good

so we copy

and we copy

even when we think of something new and unique, we already have a common purpose for it

we do not innovate, we discover

there is no good

there is no bad

there is only me

me is for everyone alone

so the individualism is an illusion

conceptualizing is simplifying

like categorizing

that is the way the mind works

everyone’s mind

everyone thinks

but no-one owns a tough

no-one owns anything

owning is illusion

own ideas are illusion

own art is illusion

we copy to fit in

we fit in because we copy

truly unique is found only when it becomes popular

same time something is found, it’s no more unique

there are no unique thoughts

so there is no unique

unique is an illusion

we live

we do not own a life

it’s a matter of consequences

causal conclusion

Living without definitions

This chapter could also be titled as “living with endless number of definitions”. So what I wanted to bring out in the Defining-chapter is that the only thing that blocks us from seeing things whole is the restrictions that we ourselves develop in our minds. I think that if we start by defining something like what is art, our order is wrong. I think that first we have to do something. Try something. It’s like a feeling. Anyone who has been in love can describe the feeling. But regardless of how much you gather information and stories about love, you won’t know what it is until you have been in love. So, to know what is art, instead of asking people what is art, we have to start doing, what we think is art.

I have drawn from when I was a child. But it took over twenty tears before I got to understand what could be art. And after realising more and more about art, my mind became more open. I consider art as a process. You cannot base your idea of art only by the result, finished work. To understand the outcome, in my opinion, you have to understand the beginning, the process and the conclusion. In order to do that you have to have done it yourself. You have to have started a piece of work, gone through the process and finished with the final touches. Then you can understand the result. And this continues. When you do art more and more, you develop. You go through different ideas about what is art, your technique gets more profound, your subjects get more profound. But as there is progression, there’s always regression. You get to some point, then you have go back. And next time you get further away. Same as with life generally.

Development is never a direct way. And when learning, the view broadens. When you see a piece of art, you can almost instantly say, in which phase of technique the artist is going through. But when someone is further than you, you can just wish that you were as learned someday. But while working with art, you get more and more unprejudiced, and you can see deeper in a piece of art. Although the technique might not be so advanced, the subjects can be more than what you have achieved in your career. This for an example. There are endless ways to see a piece of art. Some things you like, some things you don’t. But in the end, no-one has the right to decide what is art, what is not art, what is good art, what is bad art. It’s only a way to narrow the comprehension of the world. But it’s so sad that time to time everyone falls into this delusion. Myself included. But in the other hand, it’s always good to notice this aspect and deal with it. That’s progression.