Rakkaani,
Tämä loputon kirkkaus saa minut pois tolaltani. Muistathan, että tämä oli juuri se, mitä minä toivoin. Joka päivä auringonvalo kyllästää tämän maailman tasaisella loisteellaan ja vaikka saan istua kaiket päivät puistossa ja katsella ihmisiä, tunnen oloni sisäisesti tyhjäksi. Joka päivä valo leikkaa rakennusten, puiden ja ihmisten varjot maahan kuin täydelliset kopiot noista asioista. Ja vaikka kuinka näyttää, että varjoisat kohdat ja kadut voisivat antaa tilaisuuden upottautua rauhoittavaan hämäryyteen, on koko ajan näköyhteys valoisiin ihmisiin, jotka levittävät tuota typerää hymyään, saatuaan kokea valon virkistävän voiman. Mutta minut se tekee tyhjäksi. Se imee kaiket voimani, sillä en voi hetkeksikään tuudittautua alitajuntani rauhoittavaan varjomaailmaan. Vaikka laitan silmäni kiinni tai peitän kasvoni käsilläni, tuo loputon valotulva saapuu luomieni läpi verkkokalvoilleni. Näen punaisia ja oransseja kuvioita verisuonistani.
Tämä on mahdoton tapa olla. Täällä ei voi elää. Täällä kaikki on staattista ja pysyy paikoillaan. Hetkestä toiseen Aurinko ruokkii soluni ja tekee minusta energisen. Saan niin paljon voimia, että se korvaa uneni tarpeen. Kaipaan niin kovasti rauhallisiin harmaisiin hetkiin, joita alitajuntani tuottaa pimeässä. Kaipaan Kuuta, jonka mystinen voima vetää minua ylöspäin ja näyttää syvempiä totuuksia mieleni haudoista. Täällä Aurinko naulitsee minut jaloistani maahan ja varjoni seuraa minua kaikkialle. Se ei ole todellinen varjoni, ainoastaan se osa ulottuvuudesta, jonka vartaloni peittää. Tässä paikassa kaikkien ihmisten kasvot kylpevät valossa ja he näyttävät typerän onnellisilta. Heihin ei saa minkäänlaista todellista kontaktia. Heillä on ainoastaan yhdensuuntaisia näkemyksiä asioista ja he ovat kaikki samanlaisia. Järki on ainoa mitä he ymmärtävät. Kaipaan sitä järjettömyyttä, jonka pimeät ajanjaksot aikoinaan tuottivat alitajuntaani.
Sinä tiedät, että minä itse halusin tänne. Olin pettynyt siihen maailmaan, johon sinä päätit jäädä. Kaipasin värejä ja lämmintä kulotusta kasvoillani. Halusin elää joka solullani. Mutta täällä en tunne sieluani, toisin kuin siellä. Siellä pimeys verhosi ruumiin ja näkymättömistä asioista tuli näkyviä. Siellä näin tuhansia unia ja löysin jatkuvasti uusia maailmoja itsestäni. Miten nyt muistelenkaan sitä haikeasti. Kaipaan pukeutua paksuihin vaatteisiin ja puhaltaa lämmintä ilmaa kylmissä hytiseville sormilleni. Nyt tämä valo on saanut minut sokeaksi. Valo tekee kaikesta suurta ja voimakasta. Mutta ajan myötä siihen tottuu, ja suuri ja voimakas ei tunnukaan enää erilaiselta, vaan se peittää kaikki pienet asiat ja estää näkemästä sisällensä.
Pimeässä kaikki on toisin. Vaikka siellä joutuu viettämään aikansa yksin, näkemättä seuruettaan, voi jatkuvasti aistia henget ympärillään. Tiedän, että sinä tälläkin hetkellä saat nauttia hämärtyvistä illoista ja pimeä yö saattelee sinut rauhallisiin helmoihinsa. Kadehdin sinua, sillä voit kuvitella olevasi seurassa. Täällä on mahdotonta kuvitella olevansa yksin, sillä ihmisten valo ja heidän varjonsa ovat jatkuvasti liikkeessä ja läsnä. Kuvittelen ajoittain itseni seuraasi, istumaan viereesi ja tarkkailemaan pieniä liikkeitä mielessäni.
Toivon tämän valon lakkaavan ja ihmisten katoavan ympäriltäni, sillä pian vaihtoehtoni olla tässä maailmassa käyvät vähiin ja joudun valitsemaan asioita, joita saatan tulla katumaan. Ilman tasapainoa, valitsisin ennemmin pimeän epätodellisuuden kuin tämän valon kyllästämän aistien maailman, sillä pimeys kutsuu luokseen sellaisia ajatuksia, jotka eivät ole fyysisestä todellisuudesta. Ihmisen täytyy kyetä poistumaan, sillä muutoin edessä on umpikuja, jonka läpi minulla ei ole voimia murtautua.
Muistoasi kunnioittaen,
Valosi lapsi
