Pluto, varjo, seitsemän

Tällä hetkellä minua kiinnostaa Pluto, varjo ja seitsemän. Pluto vaikuttaa ihmisen syvempään olemukseen ja pakottaa muutokseen. Olen koko ajan liikkeessä, muutos on pysyvä tila. Meditoin pysähtyäkseni. Juon liikaa kahvia. Varjo on erikoislaatuinen elementti tässä maailmassa. Tuo unohdettu puoli usein haudataan tai hautautuu kaiken valon joukkoon, mutta se vaikuttaa voimakkaasti. Millainen on kolmiulotteinen varjo. Entä miten ihmisen hetkellinen varjo käyttäytyy ajassa. Voidaanko sitä projisioida pidemmälle aikavälille. Jotkut sanovat, että elämä on seitsemän vuoden jaksoissa. Se tarkoittaa sitä, että kun elää yhtä vuotta, kuusi on edessä tai takana. Elämän kuusi ensimmäistä vuotta. Sitten kuusi vuotta koulussa. Ja kuusi vuotta lisää. Kuusi vuotta opiskelemassa. Seitsemäs vuosi on aina näkymätön. Ihmisen elämä vuosi on varjo, sitä ei näy, se ei näyttäydy. Olen alkanut tarkkailemaan varjoani. Sen vaikutus on suurempi ja on ollut suurempi elämäni aikana kuin olisin koskaan voinut arvatakaan.

Sattumusten serigrafia

Parhaat työt, joita en kunnioita.

Opiskelimme serigrafia-tekniikkaa. Heti aluksi tuli ajatuksia Andy Warholin töistä – Sitä on serigrafia. Yritin löytää erilaisia keinoja käyttää tätä alunperin mainospainannan tekniikkaa. Tein kuvia tushilla ja siirsin niitä tietokoneelle ja asettelin uudelleen. Painos oli lattea, litteä, tylsä, mielenkiinnoton. Olin pettynyt, mutta se vasta sai minut liikkeelle. Pientä agressiota koko tekniikkaa kohtaan syntyi.

Kaivelin vanhoja mustavalkofilmejä ja löysin kauniita kuvia. Yhden ehkä kauneimmista kuvista, jonka olen ottanut. Ja muitakin siis. Valitsin ruudun ja päätin tehdä vähän suuremman kuvan siitä. Seri-filmien teippailu A4:sta oli hauskaa näpertelyä. Aluksi ajattelin painaa kuvan mustana valkoiselle. Sitten päätin kuitenkin tehdä taustaan jotain. Harkitsin akvarellia, mutta joku sanoi sitä liian herkäksi serin rasteroinnin kanssa. Sitten opin uuden sanan: iiris. Tein painopaperille alaosaan vihreä-oranssi-valkean ja yläosaan vaaleanpunainen-vaaleansinisen iiriksen. Lopputulos oli kammottava. Yritin vielä vedostaa jotain värejä seulalla päälle, mutta yök.

Suutuin koko tekniikalle ja päätin huitaista pohjat kokonaan akryylilla. Käytin paljon vettä, en valuttanut. Lisäsin joukkoon roiskeita ja paksuja väriryppäitä. Pohjista tuli ihan miellyttävän näköisiä. Olin ensi kertaa tyytyväinen. Seuraavaksi sekoitin sopivan punaisen (n. puoli tuntia) ja aloin vedostaa. Sitten vaihdoin mustaan lennossa ja lopputulos oli punamusta. Näytti hyvältä. Tein vielä toisen filmin ja valotin seulan uudelleen. Painoin lisää sävytetyille pohjille. Ja yllätys yllätys, lopputulos oli hieno. Olin tyytyväinen. Herkkyys ja kovuus yhtyivät kuvissa ja ne toimivat sarjana. Niissä oli ulottuvuuksia ja niiden ympärille kehittyi tarinoita. Kuvat olivat esteettisiä ja mielenkiintoisia.

Mutta minua jäi häiristsemään onnistumisen sattuma. Sattumien summa. Nopea tekoprosessi. Kun olen maalannut ja opetellut käyttämään värejä, olen keskittynyt juuri prosessiin, välittämättä lopputuloksesta. Serigrafiassa prosessi oli niin olematon, että se sai minut epäuskoiseksi töitäni kohtaan. En arvosta niitä samalla tavalla kuin arvostan prosessia. Ne ovat nopeita ratkaisuja ja hetkessä valmiita.

Toisaalta asia sai minut ajattelemaan: Olisinko osannut mm. käyttää värejä niin hyvin, jollen olisi tehnyt väriharjoituksia öljyllä. Tuollainen nopea prosessi sopii minulle ja olen siinä omillani. Mutta tällä hetkellä haluan opetella uusia asioita. Jotenkin tuntuu, että kaikkein helpointa olisi ottaa akryylivärit ja nopea tekniikka. Miksen sitten tee niin. En halua mennä siitä missä aita on matalin. Haluan oppia uutta. Haluan opetella tekniikoita, joita en osaa. Haluan tehdä asiat vaikeasti, jotta oppisin monipuoliseksi maalariksi.

Nyt kun mietin jälkeenpäin, olen tavallaan kuitenkin melko tyytyväinen. Sain hienot duunit serigrafialla. Oikeastaan ihan ilmaiseksi, näennäisesti pienellä vaivalla, sillä sitä oppimäärää, joka sai mieleni prosessoimaan kuvanteon ei ole saavutettu hetkessä. Olen opetellut sitä monta vuotta. Mutta kuitenkin. Liian hyvää liian pienellä vaivalla. Olen itsekriittinen. Realisti. Mutta ihmeitä taitaa tapahtua.

New Paintings!

Oil on canvas. About 45×30cm.

These works are from a painting course that was held this winter/spring. We have some tasks on these courses. They consider mainly the subject and sometimes a particular painting style. I usually make up a task by myself.

After painting the large still-lives (Check out New Paintings 2006) I wanted to concentrate on learning about my own colours. To do this I chose to paint on many quite small canvases. Many because I usually get fed up with a work after painting a little while. So I need right away next painting to work on. I made eight different sizes of canvases. And the small size because I wanted to allow myself to completely change a painting if I any time felt so. I didn’t want to get too attached to any of the works. And of course to save time and paint while experimenting.

I decided to go completely abstract, maybe pick out some forms that resemble something. But anyway, I managed to take it to the abstract after all. Before I felt like I’d need some starting point and then work it to the abstract. Like the large still-lives. But I didn’t manage to take them to the abstract. The rhytm and composition became good, both with figures and colours. But I didn’t manage to create much space. So this time I had to try something else.

I started with some 15 different colors and only turpentine as a painting medium. I didn’t mix the colours bery much. I tried to make tones by using multiple layers. This didn’t work at the beginning, the thin colours just seemed to wipe everything of the canvas. I washed a lot and started all over many times. I made some good layers of paint and also liked some parts of some paintings. Although that’s not much after all. But it was fun and relaxing just to paint abstracts out of my mind. Also somewhat meditative. I didn’t worry about what would come out of the paintings. I particularly concentrated on the process instead of thinkin what would come out of the paintings. In my opinion thinking too much of the outcome is often a problem while trying to be truly creative. It really helps to have many small canvases.

After about 20 layers I decided to start using a different painting medium. Mixing 1:1:1 turpentine, linseed oil and dammar varnish. This is actually my favourite solution to paint with. I have avoided it for half a year, because I’ve been trying to learn to work with thin layers. Right away I got really good depth in the colors. At this point many good things on paintings got wept away. But luckily I hadn’t fallen in love with them. So it was ok and actually kind of relieving. I couldn’t get layers thin enough and I changed the strategy with the paint. I started to concentrate on earth colours and grays, mixing the opposite colours, white and umber. I really need the zinc white. With the titanium everything gets smudge-like and stuffed-up.

Many paintings developed really much and I started to get a hold of the them. I felt really good and everything was working really well. I had no worries. Actually I was just emptying my mind, sometimes thinking little about opposite-colours and stuff like that. But mainly just listening music and thinking everything, processing the process.

This was a good task for me. I’m not certain where to go from here. I’m thinking of painting people with the new colours I have learned to use. I’m currently on a kind of an independent workroom course where I can do whatever I want. I think I’ll paint, make a sculpture out of iron, make some graphics and also maybe take some photographs. There is this really great technique in graphics, cyanotype. I’m goiing to make some large graphic works from some old photographs I found.

Nousevan merkin ajatuksissa

Minä olen muuttunut. Nouseva merkkini on nostanut taljaansa. Aikani vesimiehenä on vaihtumassa leijonan aikaan. Lueskelin eilen horoskooppikirjaani. Tuntui, että vesimiehen ominaisuudet ovat muuttuneet minulle toisiksi. Olen oppinut siinä merkissä. Olen kasvanut. Olen ymmärtänyt asioista siitä näkökulmasta. Nyt tunnen omaavani uusia ajatusmaailmoja, jotka tulevat leijonan merkissä. Olen kasvanut ja elänyt. Olen valinnut minulle tärkeät asiat menneestä ja kokemassa uusia tuulia uusissa kuvioissa. Olen muuttamassa haaveeni ja ajatukseni todeksi.

Hetken jo luulin, että se olen minä. Sitten se hetki katosi.

Kävinpä FutureMe.org:ssa kirjoittelemassa itselleni 30 vuoden päähän. Sitten kun olen 60-v. Hassua, miten sitä sitten tulikin asiaa, josta halusi itseään muistuttaa. Se oli myös jonkinlainen ajatustenavaussessio. Alkoi miettimään, että mikä nyt on niin tärkeää, että siitä haluaisi muistuttaa. Lisäksi aloin miettimään minkälainen tämä maailma on sitten. Mikä on itselle tärkeää, ketkä ihmiset ovat tärkeitä. Ajattelin, että varmaankin silloin aliarvioin tätä kautta elämässäni. Siitä tajusin vinkin tulevaisuudesta: Tämä hetki on tärkeä elämässäni. Ymmärsin, että aliarvioin tätä kehitysjaksoa. Aliarvioin elämääni nyt. Ja siten aliarvioin elämääni kokonaisuudessaan. Opin ja ymmärsin. Jollain tavalla tuo tuleva minäni antoi vinkkejä siitä, miten elää nyt. Minusta tuli onnellinen. Maailma on kummallinen paikka, ja aika erityislaatuinen ulottuvuus. Näenkö tulevaan; Näenkö menneeseen; Näenkö nyt?

Tapoja tavata ympäristö

Onpas tullut käsiteltyä taidetta käsitteenä aikas paljon. Nyt jotain konkreettista huutaa. Mutta vielä. Hassua miten ajatukset kehittyvät. Kun olin aloitteleva taiteentekijä, arvostin kaikenlaista taidetta. Lähinnä jos siitä itse sai jotain irti. Sitten arvostin teknisesti hyviä ja sisältörikkaita töitä. Etsin siis “virheitä”. Nyt tuntuu, että olen palannut tai kulkenut ympyrän. Osaan taas nauttia kaikenlaisista tunteista, jonka teos tuottaa. Vaikka on sitä kyllä välillä vähän turhan kriittinen. Mutta osaa olla olemattakin. Jokaisella ihmisellä on tapansa arkkailla ympäristöä. Itse olen iloinen, kun olen oppinut näkemään, että asioita voi tarkkailla usealta eri kantilta, usealta eri pohjalta. Kaikki tuntuu olevan osa jotain suurempaa kokonaisuutta, jota itse on mukana toteuttamassa.