Archive for February, 2007

Taiteen jostain syvemmästä jostain

February 26, 2007

Taide. “Taide”. Mikä on taidetta. Mikä on hyvää taidetta. Onko olemassa hyvää tai huonoa taidetta. Onko kaikki taidetta, vai ainoastaan se, minkä määritämme taiteeksi.

Mielestäni ei ole olemassa hyvää tai huonoa taidetta. Teknisesti on eri tasoista. Henkisesti eri tasoista. Aiheellisesti eri tasoista. jne. Mutta lopulta jokainen taiteen tarkkailija arvostaa eri seikkoja ja luo jonkinlaisen kokonaisarvion, jos niin haluaa. Onhan tämä kaikki, tämä maailma missä elämme meidän näkökulmastamme maailman suurin, maailman kokoinen taideteos. Hyvä tai huono taide on siis jokaisen ihmisen itse päätettävissä. Lisäksi ainakin oma käsitykseni taiteesta muuttuu ja kehittyy jatkuvasti. Minulle taide muuttuu samalla kun minä itse muutun. Mielestäni taiteen taso on jätettävä jokaiselle ihmiselle itselleen arvioitavaksi. Ja samalla päätös siitä, haluaako taiteen tasoa arvioida.

Mikä on taide. Mitä on taide. Kaikki voi olla taidetta. Tai sitten mikään ei ole taidetta. Tai sitten jokin osa kaikesta, jonka aistimme on taidetta. Taidetta ei tee taiteilija, taiteilija on välikappale. Vaikka maalaisin minkälaisen taulun, en koskaan voi omistaa sitä. Minä olen sen maalannut ja nähnyt työtä sen eteen. Mutta tunteeni ja ajatukseni, joita siihen liittyy, eivät ole mitenkään omistettavissa. Kuinka voisin esimerkiksi omistaa “onnen” tai “surun” tai jonkin tuoksun tai erään siveltimenvedon. Taide on yhtä laaja tai suppea käsite kuin hyvä ja huono taide.

Taide on jotain, jonka kuvittelemme olevan taidetta. Ja kuvitelmat ovat ajatuksiamme. Voiko ajatusta omistaa. Meidän kuvittelumme ei ole omistamaamme. Emme voi omistaa mielikuvaa kuutiosta tai kuunsirpistä.

Onko taide illuusio?

Muistoja ajasta

February 23, 2007

Onko maailma illuusio. Ovatko ruumis, järki ja tunteet yhtä paljon teatteria kuin koko tämä paikka missä elämme, mihin synnymme. Jossain syvemmällä, jossain meistä kaukana ja kuitenkin täydellisen lähellä, osana meitä ja me osana sitä. Elämme illuusioiden ajassa. Todellisuus on lavasteita. Ei meitä ole huijattu, mutta me voimme huijata itseämme. Huijata että itse valitsemamme on todella todellista, huijata että ymmärrämme tätä missä elämme, huijata että jokin asia on pysyvä, huijata että voimme todellisesti arvioida mennyttä tai tulevaa, huijata että jokin asia on niin kuin sen valitsemme nähdä, huijata että jonkin asian voi absoluuttisesti määrittää.

Ei meistä ole ymmärtämään. Mutta me voimme ymmärtää, että meistä ei ole ymmärtämään. Ihmisen mieli lokeroi, sillä niin se toimii tehokkaasti. Niin meille on opetettu, niin me pärjäämme tässä yhteiskunnassa, kulttuurissa, maailmassa. Meidät on opetettu luomaan ja määrittelemään asioita, käsitteitä. Me käsitteellistämme. Kun uskomme käsitteemme pysyviksi, huijaamme itseämme. Sillä mikään ei ole pysyvää.

Pyrkimys määrittää jokin käsite absoluuttisesti on harha. Käsitteen merkitys muuttuu koko ajan. Kaikki asiat ympärillämme muovautuvat joka hetki uudelleen. Meidän käsityksiimme asioista vaikuttaa omat pohdintamme, uudet ymmärrykset, keskustelut muiden ihmisten kanssa, maailman muuttuminen, yleiset mielipiteet. Se joka valitsee jonkin määritelmän absoluuttiseksi, ainoaksi oikeaksi määritelmäksi, on harhapolulla. Emme voi edes viitata käsitteeseen siten, että tämä viittauksemme tulisi olemaan pysyvä.

Jokainen, joka pyrkii määrittelemään jonkin asian pysyvästi, tulee joko takertumaan hetkeen tai muuttamaan määritelmäänsä. Jokainen asia, jonka miellämme tietynlaiseksi tulee näyttämään meille uudet kasvot. Emme koskaan voi tuntea historiaa, sillä historia on täysin subjektiivinen käsite. Historia on ihmiselle muistoja ja kertomuksia. Se mikä oli todellista aiemmin, on nyt muuttunut. Samoin on tulevaisuuden kanssa. Emme voi tarkasti ennakoida ilmiötä ajassa eteenpäin. Oli sitten kyse huomisesta tai ajasta tuhannen vuoden kuluttua. Me emme voi tietää siitä mitään. Emme voi ennustaa, emme voi nähdä ajassa eteenpäin. Emme voi nähdä ajassa taaksepäin, objektiivisesti. Siksi emme voi koskaan määrittää mitään käsitettä pysyvästi. Sillä käsitteet ovat aina syntyneet ja kuolleet, muuttuneet, ja ne tulevat aina käyttäytymään siten.

Jokainen määritelmä jonka annamme jollekin sanalle on aina vain sen hetkinen. Vaikka luommekin itsellemme illuusion, että merkitys todella olisi pysyvä, ehkä jopa ainoa ja oikea, tulemme tai jälkipolvemme tulevat kiistämään antamamme merkityksen. Sen, joka luo määritelmän täytyy olla varuillaan, ja aina valmis muuttamaan käsitteensä merkityksen. Pysyvää käsitettä ei ole olemassa. Vaikka ihminen olisi vapaa ajan kahleista, se mitä jätämme jälkeemme tullaan aina punnitsemaan yhä uudelleen ja uudelleen, jollei omasta toimestamme, niin sitten jonkun toisen.

On rohkeutta elää hetkessä, sillä silloin pitää olla valmis muuttamaan näkemyksiään, korjaamaan virheitään, tuhoamaan väärin rakennettu ja aloittamaan alusta. Mutta joskus on vain niin paljon helpompaa paeta omiin maailmoihinsa. Joskus jokainen mielipide tuntuu taakalta, joskus pelkää olevansa väärässä. Mutta sitten muistaa miten monta kertaa aiemmin on ollut enemmän väärässä kuin nyt ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu, että ymmärtää enemmän ja että elämä on opettanut jotain itsestään. On tärkeä jättää muistoja ajasta.

Neskokos, muita kummallisuuksia ja M. Gandhi

February 22, 2007

Tunnen itseni pieneksi. Olen jo monen viikon ajan piiloutunut maalaamaan omaan luokkaan. Puuhastelen värien kanssa. Opiskelen niitä, ne opiskelevat minua. Meistä tulee tuttuja. Pensselinkäytössäni olisi kyllä parantamisen varaa. En pidä tarpeeksi hyvää huolta käteni jatkeista. Ne ovat kuluneet nopeasti. Mutta kun haluan sen värin johonkin, pitää se saada heti. Ja jossei toimi, pitää se saada heti peitettyä johonkin toiseen väriin. En ajattele. Olen unohtanut missä olen. Olen unohtanut kuka olen. Värit liikkuvat, tekevät tiloja. Kun minä olen tilassa, en liiku. Eikä tila liiku. Ja silti joka aamu väsyttää herätessä.

Haluan mennä kotini nurkkaan, polttaa suitsukkeita ja lukea kirjaa asioista, joista on hyödyllistä tietää. Haluan kehittyä. Haluan opiskella. Haluan kasvaa. Haluan, että olen kiinni tässä maassa. Vaikka toissapäivänä ihmettelinkin, että miten nyt olen niin kiinni maassa. Kun joskus olin niin sinut ajatuksen kanssa, että elämme kulisseissa, lainaruumiissa, töydellisten tunteiden ja käsitteiden rikkoutuneessa illuusiossa. Nyt tunnen itseni niin lähelle maata, että voisin omasta painostani vajota syvälle tuolini puuosiin. Lisäksi vaatekaapissa olleet vaatteeni ovat tulleet tunkkaisiksi ja ajavat minua kauemmas ihmisen tuoksusta. Aion hankkia huuhteluainetta

Appelsiinit ovat hyviä. Nyt ne ovat melkein alkaneet mädäntyä ja maistuvat oikein mehukkaille. Kuin olisivat itsestään puusta pudonneet, suoraan suuhuni. Olen ajatellut alkaa kirjoittaa novellia. Tai ehkä jotain pidempääkin. Minulla on kaksi kohtausta valmiina. Joskus ajattelin tehdä niistä lyhytelokuvan, mutta kirjoittaessani käsikirjoituksen alkusanoja, huomasin että on erittäin tylsää kirjoittaa ylös ihmisten keskustelua, jonka on itse kuvitellut päässään. Ja sitten ajattelee sitä, että mistä saisi näyttelijät, jotka todella jaksaisivat opiskella kaikki vuorosanat. Ja voisiko ne improvisoida. Lopetin kirjoittamisen, sillä se ei tuntunut menevän muuhun kuin hukkaan.

Istuskelin joku vuosi sitten sokoksen (neskokos) salaattibaarissa tonnikalasalaatilla. tuolillani. Seurasin ihmisiä. katseellani. Kaksi vanhaa naista saapui salaattibaarikarsinaan. He eivät näyttäneet olevan olenkaan kiinnostuneita salaateista. Tai sämpylöistä. He tilasin pienen pullon kokista, ottivat kaksi pilliä ja menivät nurkkapöytään istumaan. Katselin tilannetta. He puhuivat jostain ja joivat limsapullollista ainakin puoli tuntia. Vielä senkin jälkeen he jäivät istuskelemaan. Minä riensin jo muihin menoihin. Jälkeenpäin vasta aloin mietiskellä, keitä he olivat ja mistä he puhuivat. Oliko limonadin jakaminen jonkinlainen traditio, mistä he tunsivat, kuinka usein he tapasivat, tapasivatko he muualla kuin sokoksen salaattibaarissa. Ehkä joskus keksin sen tarinan. Sitten kirjoitan sen ylös. Ja toivon, että kuvitelmani noista kahdesta henkilöstä antaa lukijalle jonkinlaisen maata järisyttävän mukavan kokemuksen, jonka he muistavat yhtä hyvin kuin minä muistan oman kokemukseni.

Nyt olen iloinen. Maalaaminen on todellakin rikastuttanut elämääni. Tunnen paljon asioita ja näen eteeni, tulevaisuuteen. Pelkään vain katsoa liikaa, sillä silloin voi pettyä. Mutta mitä sitten jos pettyy. Ei se ole ongelma. Nyt. Sitäpaitsi, vaikka sanotaan, että ei kannata odottaa liikoja, jottei pettyisi, olen minä asiasta eri mieltä. Sillä minusta kannattaa aina odottaa hyvää. Silloin odotus on upea kokemus. Jos odotus ei tule todeksi, on kuitenkin saanut iloisen ajan odottaa. Jos ei odota, ei saa koskaan odotuksen iloa. Ja se on ehkä suurin ilo. Vaikka ei sitä välttämättä heti huomaakaan. Sen huomaa vasta kun kokeilee. Niinkuin suurimman osan asioista. Jos niitä ei kokeile, ei niitä oikeasti huomaa. Joku sanoi, että on hyvä itkeä. Sillä itku rikastuttaa sielua. Samalla tavalla kuin nauru tekee hyvää sydämelle. Mutta sitä en sanonut minä. Kirjoitin vain. Äsken. Ja se meni jo. Niinkuin kaikki asiat aina. meni jo. Mutta kuitenkin joka tapauksessa tunnen erityistä tyytyväisyyttä elämääni ja tasapainoisaa onnellisuutta.

M. Gandhi sanoi: “Joka yö kun menen nukkumaan, kuolen. Ja seuraavana aamuna herätessäni, synnyn uudelleen.”

Taide on, vai onko?

February 19, 2007

Taide on. Minä olen. On jotain tässä ympärilläkin. Taide käsitteenä on aikaan sidottu. Se mikä nyt on “taidetta” ei ollut sitä 1000 vuotta sitten ja tuskin tulee olemaan 1000 vuoden päästäkään. Tuskin oli 100 vuotta sittenkään. Tuskin oli 10 vuotta sittenkään.

Vuonna 1994 suomenkielen perussanakirjassa taide on “merkityksellisinä pidettäviin aistipohjaisiin elämyksiin tähtäävä luova toiminta ja sen tulokset”. Tämä on melko laaja käsite. Tämän mukaan oikeastaan lähes kaikki mitä ihminen tekee on “taidetta”. Vai mikä sitten on “merkityksellisenä pidettävä aistipohjainen elämys”. Vastaus avaa enemmän kysymyksiä, kuin mihin vastaa.

Toinen kysymys on mikä määritellään “hyväksi taiteeksi” ja mikä “bullshitikisi” elikkä suomeksi schaisseksi.

Kenellä sitten on mahdollisuus arvioida taidetta? Kenellä tahansa, taiteen tutkijalla, taiteen tekijällä; Jokaisella. Arviot kuitenkin vaihtelevat suuresti arvioijasta riippuen. Verrataan kelloseppää “taiteilijaan”. Kuka pystyy sanomaa, onko jokin kellosepän tuotos pätevä? Pystyykö siihen ihminen, jolla on kello? Entä ihminen, joka on lukenut kuinka kello toimii? Ei kumpikaan. Työn tuloksen voi arvioida vain toinen kelloseppä. Hän näkee miten kello on koottu ja mistä osista. Hän kykenee kuvittelemaan mielessään koko prosessin, jossa kello valmistuu. Aina raakametallista hienon hienoiksi pieniksi rattaiksi ja vietereiksi. Hän on ainoa, joka todella voi määrittää tällaisen monimutkaisen kapineen arvon, sillä hän on itse käynyt läpi samat rakennuksen vaiheet.

Hienomekaniikka liittyy mielestäni kaukaisesti taiteeseen, sanotaan nyt vaikka maalaukseen. Kuka tahansa voi arvioida taidetta. Miltä se näyttää, pitääkö hän siitä, onko se ns. esteettistä. Taiteen koko teorian opiskellut voi verrata maalausta aiempiin analysoimiinsa maalauksiin. Hän voi todellakin määrittää onko taide ns. hyvää tai huonoa. Onko se ajankohtaista, onko se kopioitu, onko se jotain ihan muuta kuin mitä “maalaustaide” on. Hän voi laittaa hintalapun teokselle. Kun taidemaalari näkee maalauksen, voi hän mielessään käydä läpi prosessin, jonka teoksen tekijä on käynyt. Ei tietenkään tarkalleen, mutta hänellä on varmastikin kokemuksen kautta käsitys siitä minkälaisia mielentiloja maalari on saattanut käydä läpi luomisprosessissaan, sillä hän on itse kokenut samoin. Jos hän on vielä tutustunut maalaushistoriaan, on hän voinut tutkia jokaista menneen ajan maalausta yhtä syvällisesti kuin tätä. Hänellä todellakin on osaaminen maalaustaiteesta. Hän voi, paitsi laittaa hintalapun teokseen, arvioida teoksen todellista arvoa, ehkä jonkinlaista luomisprosessin arvoa, uskaltaisin jopa sanoa henkistä arvoa. Ottaen toki huomioon myös esteettisen arvon.

Kelloseppä voi arvioida mikä on kellon arvo 10 vuoden päästä. Hän voi päätellä, toimiiko kello vielä silloin, kuten sen on tarkoitus toimia. Taiteilija voi arvioida maalauksen arvon samoin. Toki arvo määrittyy tekijän tunnettavuuden kautta, mutta taiteilija voi arvioida teoksen arvon sen sisällön ja luomisprosessin perusteella. Tämä arvio on ajaton. Teoksen arvo ei tule koskaan muuttumaan, sillä siihen on kytketty sama lataus vuodesta tai ajasta riippumatta. Taidehistorian tuntija voi laittaa teokselle hintalapun, kuinka arvokas se on nyt. Hän ei voi koskaan ymmärtää sitä arvoa, joka teokseen syntyy sen tekoprosessin ajalta. Siten hänen arvioinsa on ainoastaan pelkästään markkinataloutta. Ei taidehistoriaa.

Uusia havaintoja värillisestä maailmasta

February 17, 2007

Olen alkanut nähdä asioita eri tavalla. Muistan kun aloitin Alfa-Art-taidekoulussa ja piirsimme paljon, niin silloin koin ilmiön ensi kertaa. Sen sijaan, että maailma olisi ollut visuaalisesti jonkinlaista persoonatonta kohinaa, vaihtuvia kuvia, kaksiulotteisia liikkeitä, maailma näyttikin olevan valoja ja varjoja, ihmiset muotoja ja ympäristö tarkkaan pienen pientä yksityiskohtaa myöten harkitusti rakennettu. Luomakunta näyttäytyi minulle uudenlaisena, täydellisempänä, kokonaisempana, kiintoisampana.

Aikaa kului ja totuin käsittelemään maailmaa tässä uudessa valossa. Minut kyllästettiin, ja uusi ja ihmeellinen ei enää ollutkaan uutta ja ihmeellistä. Ja siten pikkuhiljaa unohdin tämän kokemuksen, maailman muuttumisen. Nyt kun olen maalannut aktiivisesti puolisen vuotta, olen jälleen saanut uusia kokemuksia ympäristöstä. Olen harjoitellut värien käyttöä tehden ohuita päällekkäisiä maalikerroksia. Kuvat alkavat hiljalleen muokkautua muodoiksi, tasoiksi ja pinnoiksi. Keskityn nimenomaan maalausprosessiin. Suljen mielestäni pois ajatuksen lopputuloksesta. Kahdeksan pohjan viidennen kerroksen maalattuani ovat värit paljastaneet lisää itsestään.

Maailma on jälleen muuttunut. Huomasin sen eilen. Tai havainnointini maailmasta on muuttunut. Näen asiat värikkäämpinä, aivan kuin olisin jossain eteläisessä paikassa. Värit ovat antaneet minulle mahdollisuuden tunkeutua visuaalisen todellisuuden syvemmälle tasolle. Lisäksi olen alkanut näkemään yllättäviä sävyjä siellä missä en ennen niitä ajatelut olevankaan. Punaisen kengät eivät olekaan punaiset, vaan valkoiset valokohdista ja harmaat varjokohdista, mäntyinen pöydänjalka onkin varjossa sininen. Kaikkein eniten minua on hämmästyttänyt ihmisen ihon muuttuminen. Perusväri on jokin punainen, mutta varjokohdista iho onkin vihreää. Itseasiassa iho siis ei ole “ihon väristä”, vaan ihon eri kohdat ovat erivärisiä. Onko sitten punainenkaan enää punaista tai keltainen keltaista. Mikään väri ei olekaan enää nimensä mukainen, vaan sekoitus useasta eri väristä. Värit eivät enää lokeroidu mieleeni, vaan tarkastelen maailmaa uudessa valossa, uusissa väreissä ja uusissa varjoissa.

Tiedostaen tai tiedostamatta, minä toistan

February 11, 2007

Kaikki mitä teen on jo tehty. Jokainen asia on ollut, jokainen ajatus on tullut, jokainen tunne on mennyt. Koko ruumiini on täynnä lainauksia: silmät, maksa, munuainen. Mieleni, tunteeni ja sieluni on lähtöisin jostain suuremmasta, jossa ne kaikki on aluksi säilytetty.

Aloitan maalauksen. Kuinka monta maalausta tässä maailmassa onkaan aloitettu. Ja kuinka monta tullaankaan aloittamaan. Teen pohjan, otan pensselin, sekoitan värit ja teen kuvioita kankaalle. Kuinka monta kertaa niin on tehtykään, kuinka monta kertaa valitsemaani aihetta onkaan sivuttu ja kuinka monta kertaa minua tullaan kopioimaan tiedostamatta tai tiedostaen.

Kaikki on tehty tai tullaan tekemään.

Ruumiini on lainassa, toistettua sukupolvesta toiseen. Tietyt piirteet, joista koostun on koostettu varastamalla toisilta ihmisiltä ympäri maailmaa. Menneiltä ja tulleilta. Edes tämä elämä ei ole omani, vaan minulle määrätty. Sieluni käy läpi elämän toisen jälkeen. Toistan itseäni. Lainaan muilta, varastan, minua toistetaan, minulta varastetaan. Kaikki palautuu samaan lähtöpisteeseen. Mistä meidät on luotu? Kuinka kauan olemme olleet? Mitä muotoja olemme läpikäyneet? Kuka oli esikuvamme?

Hiljalleen palaan arkisiin askareisiini. Täytyy siivota ja tiskata. Huomenna on koulupäivä. Tiedostaen tai tiedostamatta, minä toistan.

Sillan ylityksiä

February 5, 2007

Mitä sitten tapahtuu kun täyttää 30. Ei sitä ajattelisi, että mitään erikoista. Mutta jotain tapahtuu. Jonkun yli on mennyt. Jotain on jäänyt taakse, jotain uutta on edessä. En oikeastaan edes ajatellut asiasta ennen kuin se tapahtui. Luin L. Krohnin kirjaa, jossa puhuttiin sokeutumisesta. Vasta kun sokeutuu, tietää mitä on nähdä.

Minun pitäisi alkaa maalata. Alun kurssista olin Nykissä. Nyt oon nukkunut ja nukkunut ja nukkunut. Pohjat on jo gessottu ja pensselit hankittu. Syyllinen olo vaan siitä, että mitään ei ole tapahtunut. Minulle maalausprosessi alkaa itsensä nurkkaan ajamista. Raavin kaikki tekosyyt irti. Laitan valmiiksi telineen. Teen pohjat. Hankin pensselit. Asettelen värit. Kaivan maalauvaatteet kaapista. Laitan tärpätin esille. Valitse aiheen. Hankin peilin omakuvia varten. Valitsen sopivaa musiikkia. Käyn läpi kuvastoa. Imen vaikutteita. Ostan eväät. Keitän kahviä. Seison maalaustelineen edessä ja katselen. Katselen. Katselen. Sitten lähden katsomaan mitä muut maalaavat. Sitten, jos on vielä tarpeeksi aikaista, olen todellakin nurkkaan ajettu. Aloitan maalaamisen. Sitten kun olen maalannut tunnin verran, alkaa tapahtua. Kaikki muuttuu toisenlaiseksi ja tunnen suunatonta iloa värien levittelustä kankaalle.

Tuntuu kuin ihmiset suhtautuisivat minuun uudella tavalla. Onko itsetuntoni kohentunut. Olenko tietämättäni alitajuisesti odottanut tätä muutosta. Onko 29 jonkinlainen näkymätön aine, kupla, ei kenenkään maa. Ainakin lukuna se on luotaantyöntävä. Jo sen tuijottaminen herättää minussa voimakkaan epäuskottavuuden tunteen. Eihän se ole oikeastaan mikään luku. Vähän niinkuin keskiyö: Onko se 00:00 vai 24:00 vai 12:00pm. Kahdeskymmenesyhdeksäs vuosihan on jo kolmattakymmentä.

Jonkinlainen lohkare on siirtynyt päältäni. Tunnen itseni vapaammaksi ja kauniimmaksi. Jollain tavalla enemmän kokeneeksi. Mutta edelleen minua häiritsee tuo saamattomuuteni maalauskurssin suhteen. Olen yleensä tunnollinen oppilas ja teen paljon työtä, jotta saavuttaisin tässä opiskeluvaiheessakin hyviä lopputuloksia ja oppisin uusia asioita. Maalaamista ei oikein voi opiskella muuten kuin maalaamalla. Kuitenkin mieleni keskittyy tunnollisuuteen: Minun täytyy maalata, koska olen kurssilla. Ehkä joskus ymmärrän ja kykenen oikeasti ajattelemaan, että maalaan itseäni varten, omaksi ilokseni. Ja sitten pääseen irti tuosta suorittamisen valheellisesta tilasta. Ja tajuan, että oikestaan samoin kuin itseänsä varten maalaa, itseään varten myös lepää. Ja samoin kuin maalatessa ajatusten kulku on osa maalausta, myös ilman että maalaa, voi ajatella asioita, jotka vaikuttavat kun seuraavan kerran maalaa. Maalaus on aina kuva sen luojasta, ei ainoastaan aikavälistä, jona “fyysinen” maalausprosessi tapahtuu.

Täydellistä epätäydellisyyttä

February 3, 2007

Kaiken ei tarvitse olla täydellistä. Kun leikkasin uutta videotani, en saanut ääniä tarpeeksi hyvin rytmitetyksi. Kuva oli minusta täydellinen. Aloitin pari kertaa leikkaamisen alusta, mutta en päässyt yhtä hyvään lopputulokseen kuin ensimmäisessä leikkauksessa. Päätin, että tyydyn parhaaseen tulokseen, jonka silloin saavutin. Ehkä jos olisin jaksanut leikata ja leikata ja leikata, olisin saanut jotain parempaa. Mutta mitä väliä sillä on. Teos on vain yksi monista matkallani tässä maailmassa, taidetta luoden.

Muutenkin asenteeni on muuttunut vähemmän perfektionistikseksi. Mikään ei ole koskaan täydellistä. Toisaalta kaikki on täydellistä kaikessa epätäydellisyydessään. Opettelen päästämään irti. Omistaa voi vasta kun menettää.

My art videos at YouTube.com

February 1, 2007

My art videos at YouTube.com:
Pyörteitä – Vortex,
Kylmä suihku / Minä olen,
Pieni kuolema

The Vortex is music-only. Others base on Finnish dialogue. These videos are the first ones I’ve made after studying art. Simple ideas that came up easily when I was on the video course. I won’t write any synopsises here. Feel free to make your own interpretations.

I just finished a new video called deaf. I’ll distribute it through the net in some time.

Thank you for reading and watching!