Pienenä Brooklyn Bridgellä

Ajat muuttuva. Asiat muuttuvat. Ajatukset muuttuvat. Toiveet muuttuvat. Maailma pienenee ulkoa ja suurenee sisältä. Kaikki muuttuu. Kaikki muuttuvat.

Muistot seuraavat. Selailin vanhoja valokuvia. Nostalgian tunne sai valtaansa ja laittoi minut taas ajattelemaan kuinka paljon hyvää on. Ehkä joskus vanhojen valokuvien katsominen on hyödyllisempää kuin elämän suuntaviivojen mietiskely. Ehkä aina ei olekaan niin tärkeää mitä tulee tekemään. Tai mitä tekee juuri sillä hetkellä. Tärkeämpää on mitä on tehnyt ja mistä on tullut.

Vanha koulukuva avasi paljon ajatuksia. Etenkin kun katselin sen rinnalla kuvaa, jonka Laura otti minusta Brooklyn Bridgellä. Maailmaa on nähnyt paljon ja paljon. Käynyt paikoissa ja kokenut asioita. Lapsena ei kaivannut sellaisia asioita. Sitten kaipasi paljon ulkomaille, ja uusia kokemuksia tästä maailmasta. Nyt taas tuntuu hyvältä palata pienuuteen ja lapsuuden ajatuksiin. Unelmiin ja pieniin ajatuksiin. Sisäinen maailma on yhtä tärkeä kuin ulkoinen. Maailma tuntuu laajenevan kahteen suuntaan. Kun matkustaa kauemmas kotoa, maailma tuntuu yhä enemmän pyöreältä, itseään toistavalta. Ja kun matkustaa omaan itseensä tai oman itsensä kautta, maailma tuntuu loputtomalta. Ja itse ja oma sisin on mukana minne ikinä meneekään.

Tunnen, että nyt olen matkustellut tarpeeksi. Kokenut tarpeeksi ulkomaailmasta. Mutta kuitenkin on paikkoja, jotka haluan nähdä. Toisaalta tunnen, että sisälläni on loputon maailma, jonka tutkiminen ja jonka kautta kokeminen avartaa joka kerta ja tuo sisäistä rauhaa sydämeen.

“Pitää tietää mistä on tullut, jotta tietää minne on menossa.” “Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.” Mies toi minulle hyvän mielen Montussa. Oli syntymäpäiväni ja olin hieman allapäin. Hän sanoi minulle, että kun on iloinen mieli, ympäristö tuo iloista mieltä. Se sai minut heti ymmärtämään ajatella hyviä asioita. Ja hetken päästä mieleni olikin paljon kirkkaampi ja tunsin iloisia värähtelyjä joka puolella. Päivä siitä eteenpäin, ja olen vieläkin iloisempi. Tulevaisuus ei tunnu liian haasteelliselta. En tunne, että minun tarvitsee tehdä taiteellinen mestariteos maalauskurssilla. Tai että asioiden täytyisi olla täydellisiä tai musta-valkoisia. Astuin jälleen harmaalle alueelle ja se toi ilon elämääni. Suunnittelen serigrafia-kurssin kuvioita.

Vastaako maailma niinkuin siihen asennoituu. Siis vastaavatko omat tunteet niiden asioiden laatua, joita mielessään pohtii. Luoko negatiivisten asioiden pohtiminen masennusta. Ei ehkä absoluuttiisesti, mutta heikossa mielentilassa varmasti. Positiivisten asioiden pohtiminen ja niillä mielessä leikittely tuo hyvä vireen elämään. Ympärillä on aina muita ihmisiä. Ja jos on hyvällä tuulella, ei yksikään ihminen voi saada masentumaan, vaan voi itse levittää hyvää tunnetta ympäristöön. Samoin voi joku muu ihminen jakaa hyvää oloaan ympärilleen, kuten se mies Montussa. Mutta jos on allapäin, voi vaikka iltapäivälehden negatiivinen lööppi saada mielen tilan laskemaan ja luoda masennusta. Jos edes joskus lehtien uutiset olisivat positiivisia, voisi tässä maailmassa, ympäristössä olla enemmän mahdollisuuksia piristyä!

Yksi asia vielä, ennen kuin palaan lukemaan Pentti Saarikosken nuoruuden päiväkirjoja. Maailmankaikkeus toistuu kaikissa eri mittakaavoissa Atomi on kuin Aurinkokunta. Maitovaahto kahvikupissa on kuin kaukainen universumi. Elefantin nielaissut käärme näyttää sivultapäin maailmankaikkeudelta. (Tai hatulta.)

Kokemuksia Atlantin ylilennosta

Olen nukkunut kolme päivää. Ei New Yorkissa ole niin suuri aikaero. Taitaa johtua kiireisestä joulun ajasta ja matkan aikaisesta kiertelystä ja kaartelusta kaupungilla aamusta iltaan. Mitä enemmän ja mitä kauemmas matkustaa, sitä pienemmältä maailma tuntuu. Ja sitä tärkeämmältä koti, missä on omat asiat ja tavarat ympärillä tuntuu. Vaikka toki koti siellä missä itse on, on jokseenkin kaunis ajatus. Ja tietyssä määrin pitääkin paikkansa.

Matkanloppumisahdistus on kai välttämätön. Vaikea palata arkeen. Nukkuessa on helppo paeta itseään ja velvollisuuksia. Päätin kuitenkin että nukun nyt niin paljon kuin nukuttaa, vaikka muutama päivä koulusta jääkin välistä. Korvaan ne sitten maalaamalla enemmän. En tunne huonoa omaatuntoa.

Muutos ja matkustus avartaa. Eikä se ole aina helppoa. Se pistää ajattelemaan elämän suunnat uusiksi. Tai ainakiin luo tilaisuuden kyseenalaistaa sen mitä tekee. Etäisyys ja rytmin muuttuminen luovat jonkinlaisen uuden tyhjiön. Sellaisen, joka yleensä on näkymättömissä tai sitten sen täyttää jokin arkielämän rutiini tms.. Itselleni iski aika vahva kyseenalaistaminen sen suhteen mitä teen ja miksi olen.

Tärkeää on olla, sillä on muille ihmisille tärkeä. Mutta ei saa unohtaa itseä. Tärkeämpää on olla, koska on tärkeää olla itselle. Mutta aina se ei ole helppoa. Onko hyödyllistä olla, jos ei tee mitään. Onko hyödyllistä olla, jos tekee asiaa, josta saa hyvän olon, mutta se ei konkreettisesti auta ketään. Ehkä kehittää omia kykyjään. Kai se on tärkeää, että kehittää omia kykyjään ja opettelee uusia asioita. Monesta paikasta olen saanut lukea tai kuulla, että kaikkein tärkeintä on henkinen kehittyminen. On tietysti tärkeää kehittyä myös tässä “fyysisessä” maailmassa, ihmisten keskellä. Ei kai meitä muuten olisi tällaiseen paikkaan laitettu elämään.

Erakoituminen on vaarallista. Mitä kauemmin elää ilman sosiaalisia tilanteita, sitä vaikeammiksi ne tulee kohdata. Siksi on vaikea palata kotiin. Kun on unohtanut, kuinka olla ihmisten parissa, joiden parissa on tottunut olemaan. Arki unohtuu. Tai arki ehtii kahdessa viikossa muuttua niin paljon, että vanhaan arkeen sopeutuminen luo kynnyksen. Ei kai se sopeutuminen oikeastaan ole vaikeaa, on vain vaikea hypätä takaisin vanhaan, tuttujen ihmisten pariin. Siksi on helpompi vain nukkua ja syödä appelsiineja.

Huomenna herään aikaisin ja menen koululle tekemään raameja. Viikonloppuna voin sitten laittaa kankaat ja pohjustaa. Samalla palaan salaa alakerran puutyöluokan kautta ihmisten pariin. Illalla juon oluen, sillä on syntymäpäiväni ja Astro.fi tietää kertoa huomisesta seuraavaa: “Venus sekstiili Pluto ***, Vesimies, Tänään kannattaa elellä avoimin ja iloisin mielin, sillä sinulle on tarjolla jotain tavattoman ihanaa. Ethän estä tuon ihanuuden tuloa elämääsi liian ahtaalla ja rajoittuneella elämäntyylillä. Venuksen ja Pluton sekstiili edustaa myönteisyydestään huolimatta, jotain tavallisesta poikkeavaa ja rohkeutta vaativaa tekemistä.“

Iltarunoja vuoden 2005 joulukuun elämästä

SUSILAUMANI

Olen nopea.
Olen nopealiikkeinen.
Laitoin sinut mielestäni,
mielestäni pois.
Olemme tavanneet tarpeeksi
monta kertaa.
Susilaumani huutaa minua
jälleen kerran.
Joudun jättämään kaiken;
pääsen jälleen eroon,
olen vapaa.
Vapaa teistä.
Vapaa kaikista ihmisistä,
asoista.
Ja kuitenkin kaipaan.
Kaipaan sitä, jota
en nähnyt.

Minulle on luotu yö metsästää.
Vereni haluaa lihaa.
Minut on laitettu
tähän elämään, josta
tunnen vain osan.
Minua on huijattu.
Minulle ei tarjottu valtikkaa.

Etsin sinua takkini taskuista.
Äh.. ei täällä ole kuin
kulkemattomia polkuja,
selvittämättömiä ihmisiä.
Joulu on tulossa.
Laulaisin teille, jos osaisin.
Laulaisin suvivirren.
Se on minun merkitykseni
päättää vanha,
aloittaa uusi.

En etsi, sillä
laumani tulee luokseni.
Kohtasin tänään enkelin.
Se sanoi, että elämäni on.
Elämäni on minulle määrätty.
Se on vapaa kenttä,
jolla juoruta.
Mutta mitä syvemmälle
reittini löydän,
sitä syvemmälle
itseeni päädyn.

Nyt on aika hävitä.
Kuinka monta lääkettä otan.
Kuinka monta kertaa
itseni tänään hylkään.
Ei sitä kukaan laske.
Parempi, etten kuuntele muita,
sillä en kuitenkaan tottele.
Ei minulla ole ketään.
Olen itseni vanki,
osa tätä missä elän.
Tyhjä uskomus ajattomuudesta.

RAKAS JUMALA

Rakas Jumala,
älä minua hylkää.
Älä hylkää tänään,
sillä tänään minulla
on tarkoitus.
Tänään olen oppinut
tekemään tulen.
Olen oppinut taistelemaan.
Kenttäni on täynnä
uskomuksia, jotka
olen kaikki hylännyt,
sillä tänään ajattelen
vain sinua.

Uskon, että vain sinusta
voin löytää reitin,
polun jota kulkea.
Kauan sitten hukkasin
tuon tien.
Kauan sitten kadotin
sen sanoman.
Ikuisesti uskoin.
Tai luulin uskovani.

Sillä kun minut laitettiin
ristille, en kärsinyt
häpeästä, ainoastaan kivusta.
Siksi minulle ei
annettu ylösnousemusta.
Kärsin rangaistukseni,
kuoleman.

Seinät ovat tulleet lähemmäksi.
Ne haluavat viedä
minut hulluuteen.
En kuuntele ketään,
minua ei neuvota.

Välillä unohdan merkityksen.
Silloin olet turvani.
Sillä sinä luot merkityksen.
Sinä luot tehtävän.
Juuri siksi olet rakas.
sillä sinä teet minusta
tärkeän.
Sillä ilman tehtävää
olen valmis kuolemaan.
Ja kuolema on vaikea.

YÖPERHOSET

Kuolen.
Et tule mukaani,
sillä sinä elät.
Hämärässä huoneessa
hylkään kaiken sen,
myös tuskan ja häpeän.

Huomenna siivoan tavarani,
lue viestini,
pyhitä muistosi minusta
ja hautaa ruumiini
keskiyön auringon alle.

Ja minä sanon sinulle,
että olet kaunis.
Kauniimpi kuin mitä
koskaan olisin voinut
kuvitella,

Olen jo kaukana,
lennän yöperhosten selässä
valoa kohden ja
tunnen itseni kevyeksi.
Ensi kertaa vapaaksi.

Runoja vuoden 2005 marraskuusta

MAANANTAI

Suru on ihmisellä,
joka ei tiedä kuin oman nimensä.
itsensä unohtaa vailla tietoa paluusta.
Hullun elämä on täynnä kukkia,
sillä elämä on hyvän varjo,
jossa elää tulikärpäsiä.

Juoksen läpi pellon.
Istun.
Odotan pahinta.
Mutta tässä on hyvä.
Elämä.
Rytmikäs rakas.
Kaunis tuuli puhaltaa niskaani
voitan kilpailun ajasta.
sillä tämä on pysyvää.
Niinkuin on henkeni pysyvä
ja minulle ilo.
Katso ikkunasta.
Astu ulos ovesta.
Huomaatko kuinka vapisen,
sillä en ole nähnyt sinua.
Seuraan silhuettiasi.
Pimeässä valo on viehättävä.
Näen nyt eri tavalla.
Näen itseni seurassasi.
Ja siitä seurasta on minulle ilo.
Sillä tänään olen valon lapsi.
Huomenna seuraan sinua pimeään
ja vapisen.

Olen valmis palkintooni.
Kieroutuneeseen tuomioon.
Tuomioon, jonka olen kärsinyt.
Sillä tänään istun isäni vieressä häntä rakastaen.
Isäni, jota en koskaan tuntenut.
Ja josta muistan paljon pahaa.
Täytän lasin puoliksi.
Olenko nyt janoinen,
kun sieluni on virvoittunut.

Astelen kadulla,
seuraan varjoani.
Se leikittelee kanssani.
Mutta on vakava.
Vakava kuin minäkin.
Mutta vakaa ja pysyvä.
Nousen ilmaan ja etsin.
Mutta tuuli on kova.
Irrottaa minut uskostani.
Ja uskoni kautta todistan.

OLENNOT

Istun valossa, sillä ulkona on pimeää.
Yön raskaat olennot kipuavat rintani päälle,
Paine, jonka muistan lapsuudestani.
Epätavallinen tunne, jota en ymmärtänyt.
Olen elänyt useita vuosia tuntematta.
Tuntematta mitään.

Nukahdan ja nuo olennot ottavat vallan.
Hakkaavat minut nauloilla kiinni sängyn päätyyn.
En tunne, sillä olen unessa.
Mitä kävi niille kaikille ystäville,
jotka aikoinaan tunsin.

Vahvempia yhdessä minua vastaan.
Nousen istumaan, lyön.
En tunne tietoisuuden tilaa.
Kaipaan matkalle.
Jonnekin, jossa elämä rakastaa minua.
Ja antaa minulle tilaisuuden rakastaa takaisin,

YÖN LAPSET

Ikkuna kiinni.
Aamu on peruttu.
Yön lapsia olemme.
Syömme lihaa
ja juhlimme.
Seinät maalattu verellä,
siniset hetket kuoleman.
Uni on portti todellisuuteen.
Ikuisuus hetken kestää vain.
Huominen tulee, mutta hitaammin
kuin Kuu syö Aurinkoa.
Olemme kuun kansa,
veren kasvatteja.
Ikuisen yön valtijoita.
Älä sure meitä,
me emme sure sinua.
Lämmin tunne on vieras.
Kaikki likaista ja pimeää.
Tänne me kuulumme,
tämä on kotimme.
Älä koskaan hae meitä,
sillä me emme tule.

TUNTEMATON

Anna ajatustesi kuolla.
Viillä vereen virta.
Ole kuolema,
ruusuihin kääritty morsian.
Ojennatko kätesi,
jos pyydän.
Teetkö minusta enkelin,
jos pyydän.
Olen kastunut kylmässä vedessä.
Minut on luotu uudestaan.
Uudestaan.
Ja uudestaan.
Sinulle vain ja sinua vain.
Liitymme ilman ihoa,
raastavan kylmyyden ympäröimänä.
Vesi tekee tuloaan.
Se lämmittää sielun,
liittää kaksi yhdeksi,
kun pisaroista tulee virta,
tulee virrasta joki.
Joki, johon me yhdymme,
toisistamme tietämättä.
Liikkuvatko askeleet,
kun huudat hiljaa minua.
En vastaa tänään,
sillä tänään olin kotona ja
kiellän kaikki uskoni.
Unohdus on vähemmän.
Sen tuntee,
kun murtaa sinetin.

SUURI TSUNAMI

Otan sen roolin
Haluan astua siihen, jota en ole
Istun alas ja teen itseni
Minua ei ole enemmän kuin sinua
Kahdeksan vuotta olet minua vainonnut
Viimeinkin irtoamme
Laskuvetesi on minun nousuveteni
Me kuljemme yhdessä, mutta emme koskaan halaa
Halla, sinä olet nyt jumalani
Halla, sinä saat ottaa sieluni
Tupakansavu käy keuhkoihini
Onko tämä ainoa tapa elää
Syyttää muita omista syytteistä
Miksi sinä minua kutsut
Miksi sinä minut haluat seuraasi
Onko se se tyttö
Vai onko se se poika
Minä olen kuningas
Itseni kuningas¨
Siinä maailmanlopussa, jossa me molemmat kuolemme
Siinä me molemmat lakkaamme olemasta
Mitä jää kun emme voi kääntyä takaisin
Otan sen roolin
En välitä
Hyökkään kintaillesi
Laitan sinut maahan ja rukoilen
Tuhat aamenta, tuhat jumalaa
Ovatko ne kuvia vain
Ovatko ne sinulle kuvia vain
Kuva on meidät kironnut
Meitä ei saateta tuhota
Olemme tärkeitä
Mutta ei meissä ole montaa litraa verta
Olemme ajatustemme vankeja
Kuolleita jo ennen kuin pysähdymme
Suokoon ylempi voima sinun elää
Eläkäämme yhdessä
Suurta tsunamia odotellessa

KUIN VAALEA OLUT

Hän heräsi
Sattumalta juuri oikeaan aikaan
Mies hänen vierellään kertoi
tarinan ajasta ennen Kuuta

Silloin Aurinko olikeltaisempi ja
pilvet tunteettomia
Maailman koko olemus oli kirkas
mutta henki samea
kuin vaalea olut

Tampere-Amerikka-Tampere

Keskiviikkona on lähtö. Ameriikan ihmemaahan, New York Cityyn. Hankin matkaa varten Pentti Saarikosken Nuoruuden päiväkirjat. Alkulueskelun perusteella on sana ollut hallussa jo 16-vuotiaana. Kauniita kuvia kielessä ja särmikkäitä kommentteja.

En ota kameraa mukaan. Kirjoitan ehkä päiväkirjaa, mutta pyrin lomailemaan ensimmäisestä päivästä viimeiseen. Seurana oma kaunis tyttöni.

Kehittelin juuri viimeiset filmit Pariisista. Morrisonin hauta ja kuvia ihmisistä odottamassa jotain. Ihmisistä haudalla odottamassa jotain. Ihmisiä bussipysäkillä odottamassa jotain. Jotain, joka ei koskaan tule, nouse, kaivaudu ylös haudastaan.

Kävin parturissa. Minua luullaan 17-vuotiaaksi. Montun uudelle baarimikolle ei kelvannut ajokorttini, sillä siitä puuttuu yksi neljännes kasvojen kohdalta. Ei suostunut myymään olutta. Yritin selitellä, että käyn Montussa joka viikko. Mutta ei auttanut. Onhan se tietysti hauskaa, että näytän vielä 17-vuotiaalta. Mutta kun en ole sitä kuullut pitkään aikaan, tuntui se nyt hieman ahdistavalta.

Uutena vuonna poliisi uhkasi minua putkalla. Olin viehättävän seuralaiseni kanssa Keskustorilla ja ammuin yhden 8-palloisen roomankynttilän varttia vaille puolenyön. Tasalta sytyttelin toista (minulla oli kaksi), kun poliisiauto kurvasi naisystäväni eteen ja poliisi sanoi, että jos minä ammun vielä yhdenkin, minut viedään putkaan. Olin hieman tyrmistynyt: putkaan. Ei mitään sakkoja tai sellaista. Kun olin ampunut paukkuni, alkoi teinit ympäri toria ammuskelemaan raketteja ja kävivät sotaa romalaisilla kynttilöillä. Heille ei sanottu mitään. Muutenkin tunnelma torilla oli jotenkin outo. Kukaan ei laskenut sekunteja. Kukaan ei toivottanut hyvää uutta vuotta. Kukaan ei edes tähtisadetikkua sytytellyt. Ihmiset olivat kuin statisteja omassa elämässään. Jatkoimme kotibaariin.

Lisäksi en tiedä olenko tullut vainoharhaiseksi. Luulen, että tuntemukseni on aito, eikä neuroottisen ihmisen itsenään kehittämä. Minusta tuntuu, että ihmiset katsovat minua eri tavalla nyt kun hiukseni ovat lyhyemmat ja siistimmät. Ihmiset katsovat minua silmiin. Apteekissa farmaseutti pinkaisi kimppuuni heti kun astuin ovesta sisään. Aivan kuin minut olisi yhtäkkiä tyrkätty johonkin uuteen lokeroon.

En tiedä mitä on tapahtumassa. Vaikka sairaus onkin tieto terveydestä, tunnen itseni yhtä terveeksi kuin aiemminkin. Kaikki tämä on tapahtunut parturissakäynnin jälkeen. (Paitsi uusivuosi.) Olenko itse muuttunut. Mielestäni en. En usko. Jokatapauksessa nämä viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet minut kaipaamaan takaisin Helsinkiin. Johtuuko se sitten Tampereesta, vai haenko vain turvapaikaa jostain, joka ei ole yhtään tätä paikkaa turvallisempi.

Tampereessa on jotain omituista. Kukaan ei esimerkiksi puhu politiikasta. Kukaan ei arvostele poliitikkoja. Kukaan ei halua ottaa kantaa mihinkään asiaan, joka on pielessä. Tori-lehdessä arvostellaan nimettömillä tekstiviesteillä vuorotyöläisnaapurin yösuihkuja ja irtosuhteisiin liittyvää löyhää kristillistä moraalia. Täällä on mahdoton ajaa pyörällä. Jos ajaa Hämeenkatua, ihmiset eivät väistä senttiäkään. Jos ajaa autotiellä, ihmiset viittovat, että pitäisi mennä pyörätielle. Tuntuu, että mikään ei ole oikein, jos se jotenkin erottaa joukosta. Jalankulkijat eivät kävele punaisia päin, vaikka ei olisi yhtäkään autoa näkyvissä. Mutta kun vihreä valo koittaa, astuvat ihmismassat autotielle, eivätkä edes vilkaise olisiko joku auto vanhoilla vihreillä juuri syöksymässä niskaan. Vaarallista.

Onko tämä vain minussa, vai onko se tässä kaupungissa, vai onko se näissä ihmisissä, vai onko se vain osassa ihmisiä, joihin juuri minä kiinnitän huomioni. En tiedä. Menen nukkumaan. Ehkä Amerikassa on toisin.

Uusia ajatuksia taiteesta, työstä, yleisöstä

Tein videon, joka keräsi kolmen vuoden aikana suunnittelemani projektit yhteen. Olen erittäin tyytyväinen videooni. Sen nimi on Deaf. Video projektina eteni suunnitelmista kuvauksiin, editointiin ja äänten tekemiseen helposti ja intuitiivisesti. Löydän joka katselukerralla uusia merkityksiä. Nyt minut on vallannut uusi tunne. En halua näyttää kenellekään videotani. Minulle video on täydellinen. Pelkään, että jos näytän sen jollekin, hän teilaa sen kokonaan. Tai keksii tuhat asiaa, jotka olisi voinut tehdä paremmin. Tästä yksittäisestä tapauksesta on minut vallannut uusi tunne. Tunne, että en halua näyttää mitään töitäni kenellekään. Jos työ on minulle valmis, sellainen kuin sen kuuluu mielestäni ollakin, en löydä syytä, miksi antaa se jollekin revittäväksi pieniksi paloiksi, jotka jokainen analysoidaan plussaksi tai miinukseksi.

Tällä hetkellä koen, että taide on työtä. Ehkä luovuudella on enemmän valtaa taiteen tekemisessä kuin keskivertotyössä. Mutta työ mikä työ. Ja työn tekeminen ja sen tekemisessä kehittyminen on koko elämän kestävä projekti. Ehkä jopa useamman elämän kestävä prosessi. Koen, että tekemäni työn merkitys on tärkeintä minulle itselleni. Aikaisempi, ekstrovertimpi näkemykseni, että haluan jakaa tunteita taiteen kautta katsojalle on saanut antaa tilaa uudelle, enemmän itsekeskeiselle näkemykselleni. Työni eivät sinällään muutu, mutta ajatuksissani asettama painopiste siirtyy lähemmäs omaa sieluani. Ja itseni merkitys korostuu. Identiteettini vahvistuu, en tarvitse yleisöä. En tarvitse yleisöä. Taiteeni on riippumatta yleisöstä, sillä minä ajattelen ja luon teokseni. Olivat ne sitten fyysisiä tai ainoastaan mielessäni. Henki-taide-prosessi-työ-liha. 50% työtä, 50% mieltä. Sairaus on tieto terveydestä. Olen edennyt elämässäni. Kun teokset käsittelevät vaikeuksia, siitä tietää, että niissä vaikeuksissa ollaan jo voiton puolella.