Dalai Lama Punaisessa langassa

Dalai Lama esiintyi TV2:n Punainen lanka -ohjelmassa (http://www.yle.fi/punainenlanka/juttu.php?tunnus=228). Toimittajana Maarit Tastula. Haastattelu oli mielenkiintoinen. Ison osan asioista, joista Dalai Lama puhui olin jo lukenut lehdistä, kirjoista yms. Toimittaja esitti melko epäsovinniasen kysymyksen: “Can you honestly say that you are happy?” Harvemmin haastateltavilta tällaista kysellään. Mutta toki tällaisen vieraan kohdalla kysymys varmasti kiinnostaa useita. Uskon, että ihmiset ovat usein aika tiedottomia omasta onnestaan tai onnettomuudestaan. Tai ainakaan asiaa ei tiedosta jatkuvasti. Arjen pikkuasiat ja elämää suuremmat kysymykset pyörivät ainakin minun mielessäni usein. Ehkä onnellisuus kuuluu sitten kuitenkin jälkimmäisiin.

Vastaus oli mielenkiintoinen. Haastateltava selvästi yllättyi kysymyksestä ja hieman hämillään alkoi hieromaan sormella nenäänsä. Ja huomattuaan tämän reaktion itsessään, yritti muuttaa eleen sattumanvaraiseksi. Kysymystä pohdittuaan, hän sanoi, että pyrkii olemaan onnellinen, vaikka ei aina olekaan. Ja otti valtameri-vertauksen: myrskyjä tai tyyntä pinnalla, rauhallista sisällä syvyyksissä. Siihen hän sanoi pyrkivänsä.

Onko Dalai Lama onnellinen? Haastattelun perusteella hän on kuin kuka tahansa ihminen. Jokainen pyrkii olemaan onnellinen. Jokainen varmasti haluaisi olla onnellinen. Mutta kuinka Tiibetistä karkoitettu hyvän tahdon lähettiläs, varmasti erittäin empaattinen ihminen voi olla onnellinen tällaisessa maailmassa, jossa soditaan, luonnonkatastrofit tappavat tuhansia ja ihmiset vaikuttavat onnettomilta. Varmasti jokaista ihmistä raivostuttaa ihmiskunnan itseään kohtaan tekemät vääryydet. Jokainen ihminen tulee onnettomaksi, katsoessaan kun maapallo kärsii saasteista. Mutta on kai kaikilla myös onnen aiheita. Ihmissuhteet, onnistuneet projektit, hyvät ihmiset, rukoukset, myötätunto. Hyvät asiat tekevät ainakin minut onnelliseksi. Hyvät asiat kaukana ja lähellä. Rakkaus.

Hyvä elokuva onnellisuudesta, ehkä hieman eksistentialistisesta näkökannasta on Kaurismäkien Valehtelija. Suosittelen katsomaan useamman kerran.

New Photographs

These are Silver-gelatin proofs from my trip to Paris in summer 2005. I tried to capture the Parisian life. The photographs were in an exhibition at the bar Telakka in Tampere. It’s really a great process to capture the moments with camera, then develope the film and make the proofs. There’s lots of handicraft involved. (There’s a journal of my trip in Finnish, titled “Moi à Paris 15.-29.10.2005″)

These are from the series of photographs of over 100-year-old closed asylum. The atmosphere was haunted and I really felt like the walls had eyes. Co-operation with Inka Ylikotila. Prints were exhibited in the Ikuinen galleria, the gallery of our school.

This, Now, Tomorrow, Gone

Few days ago I had a strange understanding of life. Somekind of “moment of clarity”. I was reading The Unbearable Lightness of Being by Milan Kundera. There was a sentence: “The one who wants to be famous, doesn’t know what it is to be famous.” It struck me. My mind felt open and at that moment I understood that I have had some serious misunderstandings about the way it’s good for me to live my life. I haven’t been living enough in the moment. I’ve been too much in the futurre. Too ambitious, too eager to be something in the future. And I have neglegted the present. It’s also connected to the school: Alway doing things like paintings and thinking about the deadline, instead of just concentrating in the moment, in the process, in the present. In living, in this, in now.

I had totally forgot it. I’ve been living to be something that I’m not yet. Living in the future, thinking about what to become after something: After adolesence, after school, after week, after day, after now. Instead that, I now concentrated in the moment, and understood what I have, what I am. Instead of what I want and will have, what I want and will be someday. I have always wanted to be famous. Now I really started to think what it could be to be famous. I found no reasons. No real reasons. Just my ego. I still want to be famous someday. But day by day I understand more about the moment. The power of moment. The power of this. The power of now. Someday I will no longer be interested in being famous. And as ironic it is, that’ll propably be the day I become famous.

2-year-plan

Ok. I made my 2-year-plan. Not so seriously, though.

As you can see a girl, supernatural things and art still are my main sources of inspiration. Also friends, of course.

The teachers (Minna and Petri) liked my kiwi-fruit and coconut still life paintings. …always trying to provoke… …newer get to hear: “This is ready”… Ok. But in my opinion learning to paint (or learning to do anything) is a life long process. Maybe we’ll be ready just before we die. Maybe after. Maybe in some other level. Or maybe we still have hundreds and hundreds of lives to learn. Learn everything about everything there is to learn about.

Regardless of such assumptions and future-visions (if the time even exists), I got fed up with the still life paintings. Now I want to paint somethimg totally different. Experiment all kinds of painting techniques, all kinds of subjects on all different sizes of canvases.

I feel relieved. My stress is gone. I feel that I am free to paint anything!

Also I’m going to make a video during the christmas holidays.

New Paintings

These are my latest paintings from our painting course (Click to enlarge):

Oil on canvas, 162 x 148 and 200 x 148.

My current idea is to paint pictures that only reference to themselves. Now I’m doing still life paintings. And trying to take the forms and colors to the abstarct. It’s the basic idea, but I don’t want to restrain myself too much. This is a series of five. Two or Three good ones. But I think that two out of five is very good. I’ve learned very much about the colors, physically. Like to add alizar crimson into preussian blue makes a very deep blue. And I also had courage to use white. Also I wasn’t afraid to ruin my earlier results in the painting. So I was able to give myself quite free hands.

I think that painting in a certain length course did somehow restrain me. I would’ve wanted to continue the process and make the paintings more abstract. Now I had to finish them just when I was ready to start making more layers and detach the fruits etc. from the real world.

Anyway I’m very happy that I totally reached my goal: Paint large still life paintings, take it to the abstract, create interesting compositions both with colors and forms. And of cource develope my painting skills and technique.

It’s an interesting skill to represent a living object in a painting, where in between there is the vision, the mind, the medium and the canvas. The more you paint, the more you are able to form an intuitive process of this chain of events. A bit like reading a book.

I’m happy. The school is over and now there’s time to do/think other stuff but painting.

Maailmankaikkeuden kuvaa luodessa pienessä maailmassa

Yritän luoda maalauksia. Kuvia maailmasta, kuvia mielestä. Olen aloittanut monta maalausta. Tämä ei ole minulle tuttua, opin koko ajan uutta. Mutta en saavuta lopputulosta. Saan työn johonkin vaiheeseen. Sitten jatkan toista. Poistan osia maalaamalle ne valkeiksi. Sitten väriä päälle. Inhoan kun värit sammuvat. Kun kadmiumin oranssiin sotkeutuu ranskalaista ultramariinia, on peli menetetty. Lopputulos on harmaata tukosta. Valkean lisääminen ei auta. Etenkin titaanin valkoinen sammuttaa koko maalauksen. Pistän kuvan sivuun ja myöhemmin sen kuivuttua poistan taas valkealla päälle maalaamalla osia. Kierto jatkuu. On jatkunut jo muutaman kuukauden. Siitä lähtien kun aloin uskaltaa maalata oikeasti. Enkä vain sitä mitä näin jo ennen toteutusta mielessäni valmiina.

Prosessi on tärkeä. Mutta onko se tärkeämpi kuin lopputulos? Minulle on. Aloittaminen aina unohtuu. Mutta lopputulos jää lopulliseksi. Toisaalta kun päättää, että joku on valmis, ei sitä yleensä tule muutettua. Joskus. Mutta harvoin. Prosessi. Prosessi. Prosessi. Prosessi ei tapahdu kankaalla, pelkästään. Se on puussa, niiteissä, gessossa, pensseleissä. Se oli tänään koko päivän meditaatiossani. Tunteja mietittyäni, päiviä odotettuani, keksin kuinka jatkaa maalausta.

Meditaatio. Ei ole alkua ei loppua. Ei ole välivaihetta, On vain. Meditaatioprosessi on tärkeämpi kuin alku tai loppu tai se tila, josta liukuu johonkin toiseen tilaan. Oikeastaan näin ei voi sanoa, se täytyy ainoastaan kokea. Jos mieleeni tulisi, käyttäisin vertausta. Asiat, joita ei voi selittää täytyy vertauskuvin kertoa ja näyttää kuinka toisen kokea.

Onko mustan vastakohta valkoinen. Onko kaikkeuden vastakohta ei mitään. Ei. Minusta kaikkeuden vastakohta on yksi, ykseys tai totuus. Sillä “ei mitään” ei voi olla minkään vastakohta sillä se ei ole. Täytyy olla, että voi olla. Onko kaikki maat matkanneen matkaajan vastakohta kaikille maille olematon, maa jota ei ole olemassa? Ei. Sillä sellaista ei ole. On ainoastaan vastakohta: Kaikki maat, joissa matkaaja on käynyt ja maa, josta matkaaja lähti. Ja maa johon matkaaja palasi aina matkojensa välillä. Vastakohdat ovat vieras maa, kotimaa. Mikä siis on mustan vastakohta? Musta sisältää kaikki värit. Valkoinen ei yhtäkään väriä. Toisaalta: Fysikaalisesti valkoinen heijastaa kaikki ihmisen silmän näkemät värit pois. Musta taas ei heijasta yhtäkään. Puhutaan nyt vain niistä “väri”-sävyistä, jotka ihminen näkee. Unohdetaan lisäksi värin heijastumiseen liittyvä ristiriitaisuus. Musta on siis kaikki värit. Valkoinen ei yksikään väri. Mutta jälleen kohtaa ongelman: Mikä on ei yksikään. “Ei mitään” ei ole mitään. Mustan vastakohta tai vastaväri täytyy määrittää. Kuten on matematiikassa määritelty, että minkä tahansa luvun nollas potenssi on yksi. Sovitaan, että mustan vastakohta on kaikki ne “värit”, joita ihminen ei pysty silmällään aistimaan. Ok.

Polarisaatiosta voisi puhua kauemminkin. Tässä totean kuitenkin ainoastaan, että polarisaatio käsitteenä on erittäin tärkeä pohdittaessa mikä voi “olla” ja mikä “ei voi olla”. Toki sellainen joka ei voi olla on asia, jota ihmisen näkökulmasta ei pysty määrittelemään. Siis sellaista kuin “ei ole”, ei ole. Helppoja: yö-päivä, helppo-vaikea, elämä-kuolema. Intuitiopohjalta. Entä polarisaation polarisaatio. Palaamme aiemmin pohdittuun. Mikä voisi olla käsitteen, että on vastakäsite, vastakäsite. Päädyin pohdittuani, että se on toki ykseys. Joku sanoisi totuus. Joku sielu tai Jumala. Sopivan käsitteen valitseminen pohdittavaksi ja siitä tehtävät johtopäätökset saattavat olla yllättäen erittäin moniulotteisia ja jopa ihmismielen vaikeita ymmärtää, yleensä jopa mahdotonta. Tiedämme nimen: ykseys, totuus, jumala. Mutta näitä emme voi analysoida kovinkaan pitkälle. Tällöin saatamme analysoida asiaa muuten kuin tieteellisesti so. mentaalisesti. Vaikkapa meditoimalla tms. keinolla saatamme saada jonkinlaisen kokemuksellisen, aistillisen tai tunteellisen reaktion jostain “ymmärryksemme” ulkopuolisesta asiasta.

Myös näin käy kun saavumme kolmannen ulottuvuuden reunalle, ja seuraavana olisi neljäs. Matematiikalla on helppo havainnollistaa ulottuvuuksia, mutta jälleen kerran kirjaimet eivät tuota mitään hyödyllistä ihmiselle, joka haluaa kokea. Kokemukset pitävät meidät hereillä. Yksi pelottava ajatus on ateistin ajatus kuolemastaan: Mitä sitten kun ei ole enää mitään. Mitä kun ei ole sitäkään, että ei ole mitään. Ei siitä sen enempää. Minkälainen olisi kolmiulotteinen jin ja jang? Jonkinlainen pallo. Entä jos pallosta leikkaisi siivun. Jokaisen siivun täytyisi olla kaksiulotteinen representaatio jin ja jang -symbolista. Tämä onnistuisi kun symboli vietäisiin edelleen kolmiulotteisesta maailmasta neliulotteiseen. Näin ainakin minä olen päätellyt. Joku sanoi joskus tähtiä katsoessaan, että jos maailmankaikkeuden kuvittelee äärettömäksi, on jossain samanlainen planeetta kuin maa, paikka kuin tämä, ainoastaan, sanotaan, minulla on kaksi vasenta kättä. Tämä jäi häiritsemään minua pidemmäksi aikaa. Tiedän teorian, että maailmankaikkeus on ilmapallo ja laajenee ja lysähtää. Mutta jossain vaiheessa onnistuin yhdistämään ajatuksen neliulotteisesta avaruudesta äärettömyyden käsitteeseen. Yhdessä neliulotteisessa hetkessä on ääretön määrä kolmiulotteisia tiloja. Silloin on täysin mahdollista, että yhdessä noista kolmiulotteisessa mielessä yksittäisissä maailmoissa on maailma, jossa minulla todellakin on kaksi vasenta kättä. Ihminen vain kulkee vakionopeudella ajassa, jolloin aukeaa vain yksi polku ajassa, siis kolmiulotteisessa maailmassa. Ainakin yksinkertaisesti ajatellen. Tämä on toki ihmisen näkökulmasta ainoa mahdollinen todellisuus. Toisaalta on ihmisiä, jotka elävät nopeammin, vaikkapa ajattelevat nopeammin. On myös lääkkeitä yms., jotka voivat vääristää ihmisen ajan nopeuden käsitystä. Ja tiedämme, että tällaisten asioiden muutos ihmisen elinaikana johtaa helposti mielenterveyshäiriöihin. Hitaasti hyvä tulee. Tieto pieninä ripauksina on kuin suolaa aamun munakkaassa.

Ps. Vedataiteesta: http://www.ulpukka.com/?deptid=14711 http://www.vedataide.net/taidekoulutus.php